Untitled Document

Suomalaiset janoavat työhyvinvointia

Pääministerimme on jo ehtinyt ilmoittaa, että Suomi on menettänyt maailman luottamuksen. Syynä on työntekijöiden lakkoilu. Nyt valtiomme päällikkö on sitä mieltä, että lakko-oikeutta pitäisi rajoittaa.
Vanhasen logiikan mukaan rajojemme takana meihin voitaisiin taas luottaa, kun heikentäisimme työntekijöiden oikeuksia ja pistäisimme duunarit ruotuun.

Olihan ahtaajien vaatimus aivan mahdoton. 3000 ahtaajalle jaettava palkankorotusesitys vastasi kokonaisuudessaan yhden metsäteollisuudessa toimivan johtajan puolen vuoden palkkaa. Hyi ahtaajat, miten te kehtaattekin pitää omia puolianne. Eikö olisi viisasta kumartaa syvään työnantajalle ja tukkia suut, jotta maailma voisi uskoa tähän niin kovin epäluotettavaan valtioon nimeltä Suomi?

Samaan aikaan kun EK valehteli Suomen kansalle ahtaajien lakon aiheuttavan sadan miljoonan päivätappiot, Vanhanen on aloittanut oman lähtölaskentansa lisäksi viimeisen taistonsa suomalaisten työntekijöiden oikeuksien heikentämiseksi. Hallitus taiteilee jälleen
uudestaan työeläkeiän korotusta. Näköjään sitä ei torpattu tarpeeksi selvästi viimeksi? Onhan se perin hieno idea nostaa eläkeikää 65 vuoteen, kun nytkin jäädään vain rontti kolme vuotta nykyisestä 63 vuoden vanhuseläkerajasta. Vai onkohan hallitus sittenkin vain aivan väärillä jäljillä suomalaisten työurien pidentämisyrityksessään?

Kiire, jatkuva muutos, ennakoimattomuus, kasvavan tehokkuuden vaatimukset, kehittyminen/ kehittäminen/keskittäminen, inhimillisyyden häviäminen, vapaa-ajan ja työn rajan hämärtyminen. Kuulostaako turhan tutulta? Työterveyslaitoksen mukaan vuonna 2007 aikainen eläköityminen maksoi Suomen kansantaloudelle 21 miljardia euroa. Vain 43 prosenttia suomalaisista jaksoi vanhuseläkkeelle asti. Kokonaisuudessaan tämä tarkoittaa 530 000 työvuoden menetystä yhden vuoden aikana. Lukuun voi lisätä vielä 4 miljardia vuosittaisten sairaspäiväpoissaolojen ja työtapaturmien johdosta. Päädytään summaan, joka on reilusti yli
puolet Suomen vuosittaisesta kokonaisbudjetista.

Työterveyshuolto maksaa noin puoli miljardia euroa vuodessa. Summa on 2 prosenttia yllä olevasta miljardiluvusta. Jos panostus kymmen-kertaistettaisiin ja sen seurauksena suomalaisten työurat pitenisivät kahdella vuodella, satsaus maksaisi itsensä takaisin.

Eikä EK johda pelolla pelkästään työtaisteluissa. Nyt tutkimuslaitos ETLA on ilmoittanut, että eläkeläisten verotusta pitää korottaa. Eihän
tämä ryhmä ole vasta kuin kymmeniä vuosia maksanut veroja. Sitten kun vihdoin on aika lepopäivien, siitä pitää rokottaa vielä lisää.
Laitoksen logiikka menee näin: ”jos eläkeläiset maksavat paljon enemmän veroja kuin palkansaajat, ei kukaan halua eläkkeelle. Näin työssä ollaan entistä pidempään.” Sitten kun vielä poistetaan turhat putket niin eiköhän kilpailukyky ole taasen taattu. Kiristys auttaa jaksamaan, eikös vain?

Vai olisiko sittenkin syytä alkaa panostamaan suomalaisten työhyvinvointiin?

Lapsiperheet. Eläkeläiset. Pätkätyöläiset. Matalapalkka-alat. Peruspäivärahan varassa olevat. Yksinhuoltajat. Ansiosidonnaisella pärjäävät. Toimeentulotukiasiakkaat. Pienituloisia on moneen junaan, kaikenkarvaisia ja –ikäisiä. Puolustajat tulevat perässä resiinalla. Tämä kolumni on kirjoitettu siksi, että suomalaisten perusturva on jäänyt pahasti jälkeen yleisestä ansiotulojen kehityksestä.

Pienituloisten köyhyysvaje, eli se kuinka paljon kotitalouden tulot keskimäärin alittavat pienituloisuusrajan, on kasvanut voimakkaasti viime vuosikymmenellä. Eritoten lasten huono-osaisuus on sietämätöntä. Lapsiköyhyys on kasvanut pahimman laman ajalta, vuodesta 1995, 4,7 prosentista 13,2 prosenttiin. Köyhyys ilmiönä alkaa olla niin hyväksytty asia, että siltä voi sulkea silmänsä saamatta huonoa omaatuntoa.

Samaan aikaan kun keskiluokka, kulkee silmät ummessa riemusta kankeana, alaluokan elämää vaivaa valtava häpeä. Omasta elämästä puhuminen läheisillekin saa posket punoittamaan, mutta yleensä vaitiolo tuottaa helpoimman ratkaisun. ”Eipähän kukaan tuskastu mun murheista, ku oon vaan hiljaa.” On ehkä helpompaa salata taustansa, kuin aiheuttaa piinaavia hiljaisia hetkiä. Häpeän aiheuttaa puute. Puute ei ole hyväksyttävää Suomessa. Silti harva on valmis tekemään asialle yhtään mitään.

Pienituloisuus myös periytyy kuin geenit konsanaan. Yhä tavallisempaa on se, että lapsistakin kasvaa vanhempien tulotason mukaisia kansalaisia, turhan useasti alaluokkaa. Alaluokasta ei puhuta. Tuskin sellaista termiä edes tunnetaan. Miksi antaa nimeä niille, jotka eivät saa ääntään kuuluviin Suomessa? Mihin heitä tarvitaan? Alaluokasta pitäisi nimenomaan puhua ja kovaa. On aika huutaa alaluokan puolesta. 2010-luku on uuden luokkataistelun alku.

Työelämän ulkopuolella olevien pienituloisuusaste on lähes viisi kertaa niin suuri kuin työelämässä olevien. Hallitus on kuitenkin päättänyt olla korottamatta työttömyystukia, oli sitten kyse peruspäivärahasta tai ansiosidonnaisesta. Syynä on rahan puute. Sama varaton hallitus on kyllä valmis alentamaan kolmella miljardilla veroja, kasvattaen tuloeroja entisestään.

Hallitus on myös hoitanut asiat niin, että me prekariaatit tulemme saamaan huomattavasti vähemmän eläkettä kuin nyt eläkkeelle jäävät. Maksamme kuitenkin vähintään yhtä paljon eläkemaksuja. Hyväksymmekö tällaisen epätasa-arvon? No emme.

Pienituloisuuden ytimessä on työnantajien jatkuva pätkäsopimuksilla kituuttaminen ja epäoikeudenmukaiset tulonsiirrot. Lisäksi jatkuvasti kasvava vuokatyöntekijöiden käyttö tekee duunarista kuin minkäkin dvd-levyn, joka haetaan hyllystä, pientä korvausta vastaan. Vuokratyöntekijöille pitää saada takuupalkka ja pätkätyösopimuksiin järkevän pituiset minimiajat.

Tosiasiat pitää tunnustaa ja vaikeiltakin maistuvat asiat sanottava ääneen. Suomi on siirtynyt jälleen luokkayhteiskunnaksi. Siinä ei porvarin ”vastakkainasettelemattomuudet” auta. Valtio on tasan niin vahva kuin sen heikoin lenkki. Heikkoa ei pidä nöyryyttää, vaan tukea. Siinä on vissi ero, mutta nykyään ne tuntuvat monesti olevan sama asia. On aika pistää kampoihin.

Puheenjohtaja lyö nuijan pöytään. Lautakunta on taas ohi. Oloni on surullinen. Yritimme pysäyttää sijaiskieltojen laajentumisen. XL-porvariryhmittymä äänesti sijaiskieltojen jatkumisen puolesta. Heitä on 7, meitä vain 4. Näin kansa on päättänyt. Ihmiset janoavat porvareita. Valta on nyt heillä. Demokratia on puhunut.

*Humppapoliitikko = Vaikuttaja, jota ei ole päästetty eduskuntaan, mutta joka laulaa päivästä toiseen maailman vääryyksistä.

Neljän ja puolen tunnin elvytys on lopetettu. Äiti itkee hysteerisesti ja lopettaa puhelun. Mietin, kehtaisiko Raijalta kysyä vielä yhtä jugurttia. Sen jälkeen en mieti mitään. Syön jugurtin, kuin se olisi viimeinen käsin kosketeltava tekoni. Muistijälki muille jätettäväksi. Historian kirjaan merkittäväksi.

Sitten se alkaa. Virtaviivainen pysäyttämätön pako. Tärinä. Keho valmistautui ulostamaan kaiken sen, mitä se on ahminut tähän asti sisäänsä. Nyytirätin, polkupyörän, järvimadon, tossupallon, koulupolun, Shellin munkin, parturin karkkirahan, naapurin Lassen. Lapsuus loppui.

Tilalle ei tullut kaivattu nuoruus. Päätin tehdä kaikkeni elääkseni vanhassa. Menneeseen jumittautuminen tuntui ainoalta turvalliselta ratkaisulta. Takerruin johonkin, mitä ei ollut, jotta se olisi taas. Päätin muuntautua häneksi. Koitin tehdä hänenkaltaisia asioita, miettiä, mitä hän tästä ja tosta ajattelisi, olla kuten hän. Minusta tuli parhaan ystäväni inkarnoituma. Kukaan ei kiusannut koulussa kahteen viikkoon.

Opettaja jätti välitunneiksi yksin luokkahuoneeseen. Miettimään asioita ja olemaan rauhassa. Yksinolo tekee hyvää, hän sanoi. Maailman yksinäisimmälle pojalle. Opettaja sytytti kynttilöitä ja sammutti valoja. Kuin korostaakseen kuoleman läsnäoloa. Halusin kuolla.

Kotona isä kysyi haluanko mennä kouluun. Äitiä ei enää tunnistanut. Mieluummin koulussa kuin vieraiden keskellä, ajattelin. Koulumatkat juttelin hänelle. Hän kummasi virheeni kokeissa, korjasi englanninkielen ääntämystä. Opettaja kehui ja sanoi, että virheistä oppii. Sinä olet virhe, sanoin. Opettaja heitti ulos. Jatkoin Siwaan. Ei ollut mitään turvallisempaa kuin Siwan hyllyt, sokkelot, joissa pystyi pelaamaan pistettä. Hänen kanssaan.

Kyröskoski kasvoi, minä en. Kutistuin fontiksi kirjaan. Hyppelin sivulta toiselle. Opettaja sanoi, että minulla on lahjoja. Elämä on lahja, vastasin. En joutunut ulos.

Jouduin Tampereelle. Kauempana kotoa oli helpompi kirjoittaa. Kirjoitin ensimmäistä kertaa hänestä äidinkielen kirjoitelmassa. Opettaja sanoi, että tarinani ovat liian fiktiivisiä. En kirjoittanut moneen vuoteen.

Päätin perustaa bändin. Laulan, niin ei tarvitse kirjoittaa. Lauloin yöt ja päivät. Poliisit tuli Herttualan piharakennukseen vetään sähköt pois. Naapureita kuulemma vituttaa. Niin muakin, vastasin. Hälläpirtillä pukeuduimme koko bändi hopeisiksi enkeleiksi. Olimme osa suurta taivaallista kansanjuhlaa. Koskilinnan kämpät oli paratiisista tai helvetistä seuraava. Haisin teinille.

Viime yönä sanoin, että kyynelkanavani saattavat kuivua. Niin kuin meidän mummulla. Ystäväni vastasi, että on helppo unohtaa ne ystävät, joiden kanssa olet nauranut, muttet unohda koskaan häntä, jonka kanssa olet itkenyt. Taisin nukahtaa hänen syliinsä.

Kulttuurin tähden

Aikana, jolloin olemassaolo kuluu riittämättömyyden tunteen peittämiseen, marraskuu tappaa ja joulu armahtaa. Siksipä eräs kauniimman puoleinen nainen aloittaa aamunsa aina kulttuuriuutisilla. Hän lukee ne niin monesta lehdestä kuin aamiaisen aikana ehtii ja lopettaa myös niihin. Muuta hän ei luekaan. Ennen hän selasi lehdet kannesta kanteen, mutta siitä tuli aina niin paha olla, että aamupahoinvointi yltyi iltaan asti. Hän lopetti uutisten lukemisen eikä tarvitse enää vitamiinipillereitä.

Koetin samaa. Otin haasteen vastaan empirismin nimissä ja luin viikon pelkästään kulttuuriuutisia. Prekariaattitoimittajalle moinen vapauden teko on mahdollista. Aamuista tuli kiehtovia, romanttisia, seikkailuihin johdattaneita virkistäytymishetkiä. Aamupaloistani tuli heräämisen arvoisia trippejä toisiin maailmoihin. Sinäkin kulttuuritoimittaja – minä rakastan sinua ja tapaasi tehdä kirja-arvostelujasi niin analyyttisen hehkeästi. Kirjoita yhtä kauniisti myös tänään, jotta voin kyynelehtiä huomenna. Jookosta?

Kuppilaan mennessäni huomasin, että en tajua yhtään mitään siitä, mistä ystäväni puhuvat. Mikä ihmeen lentäjien lakko? Kuka hemmetin Catherine Ashton? Olin lähes yhtä pihalla kuin kulttuuritoimittajan ego. Aina kun yritin johdatella aihetta hieman kulttuurin pariin, ystäväni viittasivat kintaalla ja eivät olleet moisesta kuulleetkaan.

Keskusteluista tovereiden kesken tuli tympeitä ja vieraannuimme hetkeksi toisistamme. Kuka nyt kulttuurihömppähippiä ymmärtäisi? En kestänyt moista ja palasin lukemaan uutisia. Ja sain jälleen lahjaksi tärkeän maailmanpainon rusentamaan hartioitani ja painamaan poskipäitä uhkaavasti kohti katutasoa.

Etnografinen kokeeni tuotti kuitenkin selkeän tuloksen. Ystäväni eivät lue kulttuuriuutisia. Syykin lienee selvä. Se ei edusta tehokkuusteoriaan pohjautuvaa maailmankatsomustamme. Sama näkyy esimerkiksi kuntien päätöksenteossa – mihin sektoriin höylä kaivertuu ensimmäiseksi? Toimituksistakin löytyy jästipäitä, jotka pitävät taantumaa hyvänä syynä ottaa sivu jos toinenkin kulttuuriosiosta.

Onhan paljon tärkeämpää tietää, että Obama on Kiinassa, kuin että Dalin suurnäyttely on avattu Tukholmassa. Vieläkin tärkeämpää olisi nähdä juttujen taakse. Presidentti ei suostunut näkemään vuosikymmeniä alistettua Dalai Lamaa, toista Nobelin rauhanpalkinnon saajaa, koska Kiinan johto kielsi tekemästä niin. Dali signeerasi mitä tahansa daijua, koska tiesi, että mikä tahansa, missä on hänen nimensä on kullanarvoista.

Tieto siitä, että Obama on kaksinaismoralistinen pelkuri ja Dali rahanahne paskiainen, ei tee Barackista vähemmän Yhdysvaltain presidenttiä eikä Salvadorista vähemmän yhtä maailman parhaista maalareista. Mutta se vie meidät teosten taakse, kysymään miksi tuo ja tuo herra on toiminut noin.

Ei ne suuret sanat, vaan ne pienet teot. Kaikki meistä eivät suostu elämään muovimaailmassa, jota meille päivittäin tyrkytetään. Ilman taiteilijoita söisimme kelmua lounaaksi. Pahan olon kasvaessa tyydymme ulostamaan kettinkiä ja pitämään suumme supussa. Vaihtoehtoista maailmaahan ei ole olemassa. Luottakaamme siis tiskirättirealismiin.

Onneksi jo ehkä ensi vuonna lehtiä voi tilata osissa. Silloin aion tilata pelkät kulttuurisivut. Sitä odotellessa suosittelen joululahjaksi immateriaalista. Parhaita lahjoja ei voi ostaa.

Kohtaamisia

Muovilta tuoksuvat vitriinit juoksevat edessäni. Ne kietoutuvat ohitulevien tyyppien väleihin ja ympäri. Päässä nötköttelee. Rakkaus on taitolaji, ne hoki. Elämä taas ei. Tuuri on mainstreamia ja loppu hoituu tyylillä. Ei ne suuret saappaat, vaan terävä suu.

Hän kysyi, mitä pelkään. Keskinkertaisuutta ja ehkä vähän pimeää. Pimeässä tosin voi olla oma itsensä. Kun kukaan ei näe. Pimeässä ihmiset ovat kauniita. Ehkä myös rohkeita. Jos suomalaisilla ei olisi niin huono itsetunto, uskaltaisimme rakastella päivänvalossa ja kulkea vetoketjut auki saalistamassa. Nyt keskitymme katkeroitumaan kotona, koulussa ja korkealuokkaisissa työtehtävissä.

Pienenä juoksin joka paikkaan. Kun pinkoi koko ajan, säästyi hirveästi aikaa. Se, että vähän haisi, oli sivuseikka. Elin tuplaelämää. Kahdesti muita kauemmin, tai ainakin enemmän. Jotenkin oli mahdotonta uskotella itselleen olevansa jotenkin vain yhden homman arvoinen. Tarvitsi olla vähintään kaksi hommaa. Hommailu piti hehkeänä.

Vaikka hoppuilin sutjakkaasti, tykkäsin halailla ihmisiä. Pysähtelin halaamaan ystäviä, kavereita, kadun tuttuja, tuntemattomiakin. Sitä jotenkin halailutti ainaisesti. Yhä halattaa, mutta eihän sitä enää. Luulevat pian homoksi tai heteroksi tai ties miksi.

Jos jokainen meistä laulaisi, ei olisi sotia. Laulaminen avaa henget sisällä. Siellä ne sitten leijuvat keuhkorakkuloissa ja saavat meidät nauramaan. Onko mitään hienompaa kuin nauru? Paitsi ehkä haukotus. Se tietää unta. Jos antaisit minun nukkua, niin tekisin sen erimielelläni. Mutta vain valvomalla minut huomataan. Parhaiten muista kuitenkin erottautuu yrittämällä olla erottautumatta.

Naiset väittävät, että miehillä on putkiaivot. Totta. Mutta ihmisillä on putkinäkö. Jos olisimme sokeita, emme kulkisi samoja raiteita. 2010-luvun ihminen on sokeampi kuin näkövammainen. Se ei näe ympärilleen.

Kohmeisimpana hetkenänikään en ole valmis luopumaan siitä hippusesta iloa, mitä mööh-ihmisten näkeminen minulle tuottaa. Mööh-ihmiset eivät hymyile silmillään, mutta viestittävät kehollaan harmaan eri värejä. Heidän suuri tehtävänsä on keskittyä pateettisuuteen. Kiimailisivat edes. Jos näkisin mööh-ihmisen kiimailevan, ilostuisin luultavasti niin perusteellisesti, että voisin inkarnoitua mööh-ihmiseksi. Mutta ei, heillä on liian kiire olla nihkeä. Mööh-ihminen on keskinkertaisuuden hirmuvalta. Enemmän kuin turistinähtävyys.

Toverini, lähes kaiken saavuttanut, tai ainakin sen verran paljon, ettei kaipaa enää kuin rauhaa ja yhtä ranskan kielen jatkokurssia, sanoi, että elämässä pärjää, kun muistaa kolme sanaa. Riff, rough ja bluff. Sen jälkeen hommat ovat kirkastuneet kohtalaisen paljon.

Jos ei näitä kolmea tohdi, yksi asia olisi kuitenkin syytä muistaa. Yksinäisyyteen voi kuolla. Ja kuoleekin. Sitä ennen tulee paljon pieniä kuolemia. Ne ovat hetkiä, jotka muistaa lopun elämäänsä, ehkä kuoltuaankin. Monet rakentavat elämänsä niiden varaan. Vain, jotta voisivat unohtaa sosiaalisen paineen tuomat vaatimukset ja vapautua hinkkaamaan pakaraa diskolattialle. Tai sitten jengi vain inhoaa itseään selvin päin. Onneksi on olutta.

Yksinäisyyteen voi kuolla. Siksi tarvitsemme sosialidemokratiaa. Mitä etäämpänä kosketuksesta, sitä lähempänä eläintä. Mur.

Maailman sadan arvokkaimman brändin yhteenlaskettu arvo kasvoi 2 prosentilla 2 biljoonaan dollariin viime vuonna. Tämä keskellä pahinta taantumaa sitten –30-luvun. Kärjessä patsastelee yhä muun muassa McDonald’s ja Coca Cola. Nokia on tippunut. Bochumit tekevät tehtäväänsä. Saksassa moisesta osataan nostaa kohu ja pidetään palkansaajan puolta. Meillä päin Häkämies miehineen sanoo vastaavaan, että ei valtio voi puuttua tuollaisiin. Meillä päin ihmisarvon määrittelee yhtiöt ei valtion politiikka. Toisaalta Nokia ei sentään omista pohjavesiä.
   Ruuhkautuneet työvoimatoimistot etsivät poispotkituille töitä. Työtä kyllä riittäisi ja tarve on huutava, mutta kun löytyisi maksaja. Kunnat ovat siirtyneet valtion toimeentulotukiluukulle, jossa sosiaalitantat eivät suostu hymyilemään. Prekariaattiudesta puhuminen on vierasta, koska meidän sukupolvi on opetettu tekemään töitä pätkissä ja pienestäkin sellaisesta pitää olla mielissään. Mutta voiko työ määritellä ihmisarvomme niin selkeästi, että työttömät sinkkukaverini eivät uskalla lähteä treffeille?
   Puoli vuotta Helsingissä asuneena voin väittää, että elämä Stadissa on Mansea ihmeellisempää. Ainakin siinä suhteessa, miten ihmiset tutustuvat toisiinsa, tai pikemminkin ovat tutustumatta. Ensimmäisen minuutin jälkeen on selvitetty, ”mitä toinen tekee” ja ”ketä sä tunnet”. Sosiaalisen luokituksen jälkeen on helppo päättää kannattaako juttua jatkaa. Luokkayhteiskunta ei siis ole pelkästään poliitikkojen tulos, vaan myös arjessa rakentuvaa ja reflektoivaa todellisuutta.
   Luokkien välisten erojen syventyminen hyödyttää pientä valtaryhmittymää, niitä jotka sattuvat omistamaan esimerkiksi brändisodan ammuksia, mutta todellisuus näkyy jo kaupunkienkin sisällä. Helsingissä uuden tutkimuksen mukaan eri kaupunginosien terveyserot ovat lisääntyneet selvästi. Sama näkyy palvelujen saatavuudessa.
   Tampereella asiaan reagoitiin vähentämällä kotihoidon, mielenterveyspalveluiden ja yleisen sosiaalityön palveluita. Sijaistenottokielto on aiheuttanut lähinnä väkinäistä naurua työpaikoilla. Perusopetuksen tuntikehyksestä päätettiin repäistä sellainen siivu, että ryhmäkoot nousevat pahimmillaan yli 30 oppilaaseen. Säästöpäätöksiemme vaikutuksissa lukee, että perheiden hyvinvointi laskee, erikoisterveydenhoidon menot nousevat, henkilöstön kuormittavuus kasvaa, sosiaalitakuuseen pääseminen ei onnistu ja palveluajat eivät ole lainmukaisia.
   En uskonut, että me päättäjät olisimme niin tyhmiä, että olisimme valmiit toistamaan viime laman virheitä. Olin väärässä. Mutta mikä on lain merkitys, jos se ei käytännössä toteudu?
   Lapsiperheiden köyhyys on liki kolminkertaistunut viime lamasta. Tämä aikana, jolloin Suomi on elänyt historiansa mahtavinta nousukautta. 20 prosenttia suomalaisista kuuluu Euroopan pienituloisimpaan viidesosaan. Samaan aikaan Saksassa ja Tanskassa vastaava luku on 10. Lapset kyllä sopeutuvat kaikenmoiseen, mutta kestävätkö isät ja äidit?
   Tarvitsemme brändipoliitikkoja, jotka osaisivat brändätä perheet. Tehdä niistä ihmisarvoisia, sellaisia, joita poliitikot olisivat valmiita tukemaan. Sellaisia, joista Suomi olisi ylpeä. Vai tarvitsisiko Suomi sittenkin sellaisia päättäjiä, joista perheet voisivat olla ylpeitä?

Vahva kevään merkki: olen laittanut pitkät kalsarit pesuun. Ja sitten asiaan. Aikana, jolloin hiustenlähtökin voidaan perustella kilpailukyvyn kasvulla, itsetutkiskelun määrää on syytä kasvattaa. Suosittelen myös liikuntaa. Pekingin olympialaiset olivat malliesimerkki kapitalismista. Rahat pois, samoin ihmisoikeudet. Vanhasen Matti heiluttaa lippua katsomossa ja kehuu Kiinan talouskasvua. Itse asiassa omistuksen määrä määrittää pitkälti oikeuksiesi määrän. Tiibetiläisiä voi vetää tiiliskivellä nassuun.
   Yleisesti luullaan, että seuraaviin olympialaisiin on vielä muutama vuosi aikaa. Todellisuudessa olympialaiset on loppumaton tila, joka määrittelee meidät ja ympäristömme. Se jyskyttää päässämme ensimmäisenä aamulla, kiihtyy iltaa kohti ja tulee lopulta uniin. Hämeenkyrön Hälläpyörästä alkoi paljon. Nyt pyörä on inkarnoitunut noidankehäksi.
   Pekingissä douppaajat saivat tuomioita, kieltoja. Arjen olympialaisissa veronmaksajat maksavat kollektiivisen mielisairauden seuraukset. Me olemme kuin kuusitoistakesäisiä ekassa Provinssissa: teltta puoliksi joessa, kortsut hukassa ja se sisällä. Malttamattomuudesta on tullut hyve ja taudit leviää. Elämä sairastuu. Olympialaiset paralysoituvat.
   Taloudellisen tutkimustoimiston mukaan kolme neljästä nuoresta naisesta ja kaksi kolmesta nuoresta miehestä pitää elämäänsä kiireellisenä ja stressaavana. Yli puolet suomalaisista nuorista pelkää jäävänsä työttömäksi. Prekariaattivuokratyösukupolvemme sen myös ensimmäisenä saa tuta, koska heidän työsuhteensa ovat työnantajan kannalta huomattavasti miellyttävämpiä kuin varttuneempien. Tämä sukupolvi on myös pienten lasten kasvattajapolvi.
   Ressaantuminen kertoo mutaatiosta. Meistä on tullut yhä enemmän toistemme kilpailijoita. Verkostoituminen ja käyttäytymisemme on yhä laskelmoivampaa ja oman edun tavoittelemiseen pyrkivämpää. Tällainen vähentää jokaisen ihmisolion, vanhempiemme rakkauden hedelmien, ainutlaatuista ja –kertaista arvoa. Arvoa, jota ei pysty rahassa mittaamaan. Tämä haastaa meidät kaikki pysähtymään ja kysymään itseltämme, mikä elämässä on tärkeää. Minkälaisten asioiden ja tekijöiden haluamme määrittävän meitä ja ympärillä olevaa elämää? Jos ihminen menettää arvokkuutensa, menetämme myös suurimman syyn olla luovuttamatta.
   Arvoisa kilpakumppanini, minä olen huono juoksemaan. Tykkään mieluummin höntsyfudiksesta ja sauvakävelystä. Anna minun kulkea rauhassa ja hiljennä sinäkin hetkeksi. Tule rinnalleni, tarjoan sinulle kahvia. Opettelin myös tekemään karjalanpiirakoita. Kaveri sanoi, että ne poistavat jopa krapulan ja konsulttitarpeen. Juovutan sinut rauhasta. Äitisi olisi ylpeä sinusta.
   Joka vuosi äitimaan pää-äänenkannattaja Suomen luonto -lehti valitsee vuoden turhimman asian, turhakkeen. Tänä vuonna ehdotan valinnaksi kyynärpäitä. Jotkut sanovat, että olemme, mitä syömme. Pitää muistaa, että olemme myös sitä, mitä ostamme. Virhepäätelmä olisi myöskin se, että emme ole sitä, mitä emme ajattele. Muovistumisen sijaan osallistu vaikka Euromaydayhin.
   Se, joka asettaa yrityksen koolle maksimikoon, katon, saa minulta banaanin. Reilun kaupan sellaisen.

Se, että sai karkkipäivänä banaanin tai että kavereiden saunapommacit sai silmäni kaksinkertaistumaan, ei tarkoita sitä, että olisi tarvinnut muuta. Mutta ei se tarkoita sitäkään, että haluaisi nykyisille kymmenvuotiaille samanlaista. Ajat muuttuvat, lama tulee aina varmasti. Sitä eivät ole nousukauden kiilusilmät ja jatkuvan kasvun surulliseen teoriaan luottavat vieläkään ymmärtäneet. Vaikkei tätä olisikaan tajuttu, tehtyjä virheitä ei ole pakko toistaa. Nykypäättäjille kaikki tuntuu olevan nyt vaan yhtä suurta kroonista yllätystä.

Meillä kaikilla on museot sisällämme. Silti olen iloinen siitä, että sain olla lama-ajan lapsi. Miksi? Koska opin, että en halua nykylapsille samaa. Ei sillä, että minulla olisi ollut kovin huonoa, mutta se mitä meidän sukupolvesta kehittyi, on karua katsottavaa. Jos me emme nyt huuda leikkauslistoille ja valitulle politiikalle, meidän lapsista tulee karseaa katsottavaa.

Tämä kirjoitus on kaikille niille, jotka uskovat siihen, että lapsuutta pitää kannatella aina mukana. He, jotka ovat onnistuneet sieppaamaan varhaisvuosiltaan jotain mukanaan tänne asti, ymmärtävät, että emme me voi antaa ahneuden syödä lastemme päitä. Emme voi maksattaa lamaa niiden harteilla, joilla tuskin sellaisia vielä onkaan.

Naapurin Hilja sanoi, että ihmiset eivät ennen olleet kateellisia. Miksi? Koska oltiin yhtä. Se tuntuu olevan mahdotonta käsitellä tässä ajassa. Oltiin yhtä. Kaksi sanaa ja niin raskasta kantaa, että lastin rippeetkin ovat jääneet kauas taa. Yhteenkuuluvaisuuden tunne ja usko hyvään selättävät komeudessaan moderneimmatkin teoriat. Joukkovoima on ollut aina se reipas mysteeri, mitä herrat ovat pelänneet.

Suomi on vauraampi kuin koskaan ja silti kovin epäoikeudenmukainen. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. Kurjat kurjistuvat ja heikot syrjäytyvät. Leväperäiset lokeroituvat ja keinottelijat kikkailevat. Moni meistä ei ole paha, mutta tietämätön. Kokoomusnuoret, jotka nyt vaativat, että tukia on rajusti karsittava, kymmenen vuoden päästä häpeävät sanojaan ja itseään. Ja ovat ehkä yksinäisiä.

Olen näkevinäni yhteiskuntamme yhtenäisyyden säröilyä. Leipäjonosta tutut eivät ole noita, vaan asuvat viereisissä kortteleissa. He ovat meitä. Politiikassa tärkeintä on tykätä naapurista. Vain siten naapurikin voi tykätä naapuristaan. Me tarvitsemme kaiken sen solidaarisuuden, joka suonistamme on pursuileva ja sykkivä. Joten anna sen tulla, älä kätke sisääsi mitään sitä, minkä voit jakaa muiden kanssa. Silloin voit tuntea itsesi hyödylliseksi, tärkeäksi. Ja se on sitä, mitä kaikki ihmiset haluavat. Jotain sellaista, mikä tekee meidät merkityksellisiksi.

Tähän kaikkeen jää kovin vähän aikaa ajatella. Eliitin aika taitaa mennä muiden kanssa tappeluun. Kamppailuun siitä, kuka saa olla kukkulan kuningas. Tunkion, joka hajullaan erottaa heidät muista

Jos haluamme muiden syttyvän tuleen, meidän pitää itse ensin palaa. Kun rakkaus korruptoituu, jää jäljelle vain lasisia katseita ja tuhinaa. Ethän siis sammahda kuoma. Ja se yksinäisyys. Se saa jopa härskeimmän oikeistolaisen selkäviikset viipottamaan. Senkin vuoksi tarvitsemme toinen toisiamme

Päivä ilman pelkoa

Suomalaiset omaavat perinteisesti huonon itsetunnon. Alituinen nöyryytys, pelon ilmapiiristä toiseen vajoaminen ja joukkoon kuulumattomuus eivät ainakaan paranna tilannetta. Viidennellä luokalla en halunnut enää mennä kouluun, koska porteilla odotti "kavereita", jotka pöllivät kaiken, mitä löysivät. Loppuvuodesta tahtotila oli vaihtunut peloksi. Kutosella olin saanut nopeutta jalkoihini,vain päätyäkseni haukkauttamaan päätä kiviseinään. Aloin välttelemään ihmisiä, tunnitkin kuluivat paljon paremmin puistoissa. Iltapäivä ilman pelkoa oli lottovoitto.
   Kun pääsin ala-asteelta, halusin polttaa koulurakennuksemme. Sitten ajattelin, että se ei ehkä olisikaan fiksua. Yläasteelle siirryttyäni käytin muistin politiikkaa aseenani. Pois silmistä, pois mielestä. Tällainen selviytymisriitti ja traumojen "unohtaminen" voi olla kohtalokasta ja johtaa pahoinvointiyhteiskunnassa ääritekoihin. Kun Jokela tapahtui, tokaisin kahvikeskustelussa, että yllättävän myöhään tuo tapahtui. Lisäsin myös, että ei taatusti jää yhteen tapaukseen.
   Myös valtiovalta pyrkii käyttämään samaa politiikkaa hyväkseen unohtamalla viime vuosien traagiset tempaukset. Se on paras tapa varmistaa tulevat ääri-ilmiöt. Jos viime lamasta ei muuta olla opittu, niin ainakin se pitäisi ymmärtää, että taantuman aikana mielenterveyteen pitäisi kiinnittää erityistä huomiota.
   Tampereella puolet lapsista eivät pääse kiireelliseen psykiatriseen hoitoon lain mitoissa, aikuisten mielenterveysjonot pukkaavat jopa kolmeen kuukauteen, lasten kiireellisten sijoitusten määrä on lisääntynyt 20 prosenttia vuodessa, läheskään aina lastensuojelutapausten käsittelyajoissa ei pystytä noudattamaan lakia ja lapsi pääsee koululääkärin terveystarkastukseen kaksi kertaa peruskoulun aikana.
   Laman syyt hallitus maksattaa kunnilla. Henkilöstön selkänahasta revitään kaikki, mitä irti saadaan ja kunnallisveron korotukset kirpaisevat eniten tietenkin pienituloisia. Asiakasmaksuja nostetaan ja luokkakokoja kasvatetaan. Lisäksi kaikki palvelusektorit pistetään säästökuurille. Kunnat eivät kuitenkaan masennu, vaan kuntalaiset.
   Suomessa on yli 200 000 vakavasti masentunutta. Lasten ja nuorten psyykelääkkeiden määrä on kolminkertaistunut vuodesta 1996 vuoteen 2007 mennessä. Uusimman tutkimuksen mukaan 27 maan vertailussa vain Ranskassa, Yhdysvalloissa ja Brasiliassa oli skitsofreniasta kärsivien syrjinnän suhteen Suomea huonompi tilanne. Mielenterveyskuntoutujista puolet on kokenut fyysistä syrjintää, kuten pahoinpitelyä. Kolmannes korkeakouluopiskelijoista kärsii psyykkisistä ongelmista. Masennuspotilaista vain joka viides saa riittävää hoitoa sairauteensa. Puolet kärsivistä ei pääse edes hoidon piiriin.
   Vuonna 2007 Suomessa oltiin 2,5 miljoonaa päivää poissa töistä masennuksen takia. Samasta syystä työkyvyttömyyseläkeläisten määrä nousi 4600 potilasta. Pelkästään masennus maksaa valtiolle 600 miljoonaa vuodessa. Henkiset kärsimykset ovat rahan arvon tuolla puolen. Viime kuussa kaksi kaveriani hirttivät itsensä. Aikapommi tikittää.
   Joka kolmas korkeakoulutettu on havainnut työpaikallaan kiusaamista tai muuta henkistä väkivaltaa. Naisista 40 prosenttia on kärsinyt työpaikkakiusaamisesta viimeisen viiden vuoden aikana. Eiköhän olisi aika alkaa kunnioittamaan itseään sen verran, että jaksaisi kunnioittaa toisiakin. Vaikka kaikissa meissä pitää olla lapsenuskoa, meidän ei pidä olla lapsia.

Tiskillä kuuluisa näyttelijä jättää suosiolla terveyssiteet pois ostoksistaan. Toisaalla perhe jättää lomamatkan väliin. Äiti peruu kampaajan, isä teatterin. Ravintolatkin on syytä passata, jotta uudesta vieraasta voidaan pitää hyvää huolta. Hyvin hoidettuna se myös kasvaa, kunnes isä menee ostamaan auton ja vieläpä päälle pitsat. Vieras kutistuu ja kuolee.
Vastaavaa propagandaa ei olla Suomessa nähty sitten kylmän sodan. Älä ruoki lamaa –mainokset tehtiin ”talkoohengellä”, työntekijät eivät saa latin latia. Melkoiset toivotalkoot. Mainoksen idea on tietenkin se, että kuluttamalla säilytät myös työpaikat. Mutta millä tavalla homma tehdään. Välillä tuntuu, että viestiä tungetaan lapsenikäisille. Kampanjan nettisivuilla on yksityiskohtainen numeroluettelo siitä, että mitenkä olet hyvä kuluttaja. Siellä ei tietenkään puhuta mitään reilusta tai kestävästä kuluttamisesta, mutta muistetaan selvästi mainita, että älä vaihda mitään tuotetta halvempaan.
Kampanjan aivopesu huutaa uusliberalismin maydayta, mutta vasta kun jolla on jo pahasti hörpännyt. Mainostoimistot, jotka tietenkin ovat lukeneet kansantaloustieteensä ja tietävät erittäin hyvin, että laskukauden aikana yritykset leikkaavat ensimmäisenä markkinointikustannuksista, eivät maksa itse kampanjahenkilökunnalleen palkkaa, mutta syyttävät suomalaisia maailmanlaajuisesta finanssikriisistä. Aikas ruttuinen omena purtavaksi.
Koska kuluttaja on tehnyt kaiken väärin, onkin toivotalkoiden rynnittävä eteenpäin ilman kansalaisvastarintaa. Yliopistouudistukset ja palkkojen jäädytyksetkin aiheuttavat pahennusta korkeintaan kahvikuppikesteissä. Ja Eurooppa nauraa meille.
Nyt kun joka hemmetin tuutti huutaa korvaan ”kuluta!” olisikin aika miettiä, mitä taantuma voi meille tuoda. Miksei kukaan puhu oman kasvimaan perustamisesta, tai perheen? Tai miksei jengi muuta maalle? Mikset tee-se-itse? Naisetkin moisesta pakahtuisivat. Miksei yritykset poista pomojensa bonuksia? Eikö juuri nyt omia kulutustottumuksia kannattaisi miettiä ja jättää kaikki turha ostamatta? Tavaroita voi myös korjata ja kirpputorit ovat toiseksi parasta, mitä voi tehdä housut jalassa. Ehkä taantuma onkin mahdollisuus karanneelle yhteisöllisyydelle.
Nämä kaikki kysymykset voisivat parantaa hyvinvointiamme, vaikka rahallinen maksimaalinen kulutustasomme pienenisikin. Suomalaiset tarvitsevat rauhaa, rakkautta ja enemmän vapaa-aikaa, ei roinaa. Roinallekin tosin voi löytyä käyttöä. Regina-orkesterin Iisa tilkitsisi Crockseilla ydinjätevarastoja.
Laulaja Lily Allen sanoo uudessa Imagessa, että he, joista meidän oikeasti pitäisi olla huolissaan, ovat yritysjohtajat. Lily on oikeassa: he ovat kuluttaneet meidät lamaan. Nyt vain sitten odotetaan, että yt-neuvotteluiden tulokset tajuavat ottaa lisää lainaa, jotta saataisiin uudenlaisia kuplia.
Veikkaan, että tälläkin hetkellä mainoskampanjan takana olevat elinkeinoelämän pamput kelaavat, että mitäs jos katsojat ymmärtävätkin, että vain he voivat pelastaa suuromistajien vallan säilymisen. Tai muuttaa heidät vähemmän ahneiksi.

4 prosenttia 15 – 17 suomalaisista tytöistä on tyytyväisiä ulkonäköönsä (MTV3, uutiset, 21.08.2008). Vaikka aiheesta on puhuttu paljon, osuu Kiti Luostarisen ”Naisen kaari” aikaansa veitsen terävästi. Kun jotkut äityvät etsimään nuoruutta leikkauspöydältä, toiset tyytyvät häpeään. Elokuva kysyy, miksi keho, joka tarjoaa ihmiselle kodin, on uhattuna veitsellä.
Dokumentissa jo iässä olevat naiset kertovat omasta suhtautumisestaan kehoonsa ja yhteisenä piirteenä välittyy kehonsa löytäminen kovin myöhään. Tähän on osasyynä se, että kulttuurissamme ei kukaan puhu siitä, kuinka vanheta. Valkokankaalla esiintyvien naisten huomiot omasta kehostaan ja suhteesta ympäristöönsä ovat paljastavia. Elokuva tarjoaa myös hyvin piilotettua kritiikkiä patriarkaalisen yhteiskuntamme ongelmista. Kun nainen kasvaa vanhaksi, mies ei enää huomaa häntä. Dokumentin naisten huomiot ovat yksiselitteiset: vanhuus tekee näkymättömäksi.
Vaikuttaakin siltä, että keho on tullut yhä enemmän viholliseksi. Elämästä voi yhä helpommin muodostua jatkuva fyysinen kamppailu riittämättömyydestä. Juuri naimisiin mennyt nainen lupaa syödä rasvaimun ”tulokset” miehensä kanssa hääaterialla. Riittääköhän se miehelle? Onkohan hän nyt varmasti onnellinen?
Ongelma on monitahoisempi. Plastiikkaleikkausten lisääntyessä naisen kehon aikaamme sidotut vaatimukset voivat normittua. Poikkeuksesta tulee sääntö. Terveys ei enää riitä, eikä välttämättä ole edes päämäärä, vaan ykköseksi nousee objektina toimiminen, tietynlainen liikkuva taideteos. Tämä suuntaus tavaroittaa naista entisestään ja tuotteistaa kehon.
Naisen kaaressa kymmenvuotiaat lapset tuntevat, että heidän kehonsa ovat väärän muotoisia ja luettelevat kilpaa vikojaan ulkonäössä. Osa heistä harkitsee laihduttamista. Emansipoitunut sukupolvemme onkin mennyt ojasta allikkoon ja on konservatiivisuudessaan kahlehditumpi kuin vanhempansa. Nykynuoret ovat entistä sidotumpia omaan vartaloonsa. Kehosta on tullut liberalismin kautta vankila.

Vanheneminen muuttaa myös ihmisen suhdetta aikaan. Vanhana kellojen palvominen vähenee ja mahdollistaa itse elämään keskittymisen. Ikäihminen onkin nyky-yhteiskunnan todellinen radikaali. Hän uskaltaa olla kiireetön. Valitettavasti kiireettömyys tehokkuusajattelun mukaan voi vain lisätä näkymättömyyttä.
Näkymättömyys aiheuttaa yksinäisyyttä. Kun linnut ovat lentäneet pesästä ja kumppanikin jo haudan levossa, ei ole ketään kuka koskettaisi. Naisen kaari osuukin hyvinvointivaltiomme suureen epäkohtaan, hoitolaitoksiin. Kuka paijaa vanhaa naista? Makuuhaavojen ennaltaehkäisy ei tyydytä kehon alttiutta kosketukselle.
Samaisessa MTV3:n uutisessa naiset ja tytöt ovat sitä mieltä, että kauneusideaali määritellään liian usein pelkkien fyysisten ominaisuuksien perusteella. Samaa mieltä ollaan myös siitä, että maailma on täynnä naisille haitallisia kauneusstereotypioita. Lopussa Naisen kaari tiivistää suomalaisuuden syvimmän ongelman: ”Meidän kulttuurissa ei riitä, että on oma itsensä, sellainen kuin on”.

Jouluun on aikaa kaksi viikkoa. Jänskättää. Ei se, saanko lahjoja, vaan se, että kuinka paljon Suomen alamäen eteen kuluttajat saavat lapioitua sontaa. Nyt kun ollaan pohjalla, kannattaisi kaikkien kuluttaa kaikki rahansa kaikissa mahdollisissa paikoissa. Ja jos ei käteen tartu mitään järkevää, muista sanoo lahjansaajalle "ajatus on tärkein".
Olen usein miettinyt, että mikä ajatus? Sekö, että "ostin väkisin tolle jollekin jotain, jotta se ajattelis mua kohtaan jouluisasti, lämpimästi". Vai että "nyt se joku ymmärtää, kuinka paljon mä olen stressannut ton eteen ja pilannut laatuaikaani ostoskatedraaleissa". Ehkä jouluna kannattaisi olla ajattelematta, niin sykkisi paremmin uutena vuotena.
Joku tietenkin argumentoi minua vastaan ja sanoo, että etkö sinä ymmärrä, että joulu on monelle suuri lovi kukkaron pohjalla, keskimäärin yli 800 euron lisämenolisäys talouksiin. Tähän voisi vastata, että ota lainaa tai jos haluaa olla ovelampi esittää vastakysymyksen: kuoliko vapahtajamme turhaan silloin joskus? Koska pankit ovat pitäneet tarkkaa huolta meidän globaalista hyvinvoinnistamme (ja jos pieniä flippauksia on sattunut, niin ne johtuvat vain kuluttajien ylikuumenemista, pääasia, että on tunteita), kannustavat ne nyt joulunkin kunniaksi nostamaan hieman kulutusluottoa. Koska sinä olet sen arvoinen.
Nuori on fiksu, eikä kävele pankkiin asti. Siellä joutuu jonottamaan ja ihmisiä vaivaa, toimistotiloissakin, jokavuotinen ruttotautijoulustressi, joten miksi ihmeessä mennä sinne. Fiksu ottaa pikavipin. Korotkin tuskin yltävät edes 20 prosenttiin. Miksi vaihtaa hyvää tuttua toiseen. Varsinkin aikana, jolloin nuorten määrä, jotka joutuvat maksamaan pikavipeillä vuokralaskunsa, on noussut selvästi.
Tampere on täynnä orkestereita. Löytyy Lovexia, Uniklubia ja kaiken maailman Negatiivistakin. Meitä vaivaa sama autuus: ei ole valinnanvaikeutta, kun ei ole rahaa. Siksi päätimmekin laulaa. Lauloimme sielumme kyllyydestä, keuhkomme nuput kukkasiksi ja saimme aikaan rallin nimeltä "Let there be music". Laulu kertoo siitä, että tampereen kaupunginvaltuusto ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Tampereella on yli tuhat bändiä, mutta kaksi harjoitustilaa.
Vaikka matematiikka ei ole rokkareidenkaan vahvuus, he ymmärtävät kuitenkin sen verran, kuinka monta ihmistä mahtuu sillipurkkiin. He ymmärtävät myös, että joulussa ei ole kyse rahasta, ei ostosjonoista, ei stressistä, ei kiireestä, ei ylensyömisestä eikä itsensä hengiltä ryyppäämisestä, vaan että joulu on samanlainen päivä kuin kaikki muutkin päivät. Silloin pitää tehdä toiselle hyvää, olla kiltti, auttaa niitä, jotka sitä tarvitsevat ja kunnioittaa lähimmäistä. Ja ennen kaikkea, silloin pitää laulaa.
Muista sinäkin, hyvä päättäjä, kun joudut pahaan debattiin ja argumentaatiosi on kipupisteellä, avaa salainen arkkusi ja kurkkusi ja laula. Laula niin maan komiasti, että vastakumppanisi alkaa laulaa kanssasi. Sitä kautta tulee varmasti parempia päätöksiä ja kiltimpiä lapsia. Kuuntele meidän laulumme osoitteessa www.myspace.com/tgr2008. Toivo sitä myöskin radioihin ja muista, että tontut ovat liikkeellä. Kaikkea hyvää ja parasta joulua. Minä tästä lähden Hämeenkyröön.

Tampereen kaupungin vuoden 2009 budjetti on päätetty. Ja vieläpä laajan sovun vallitessa. Jotta kuitenkin sopu oltaisiin saatu aikaan, pitää budjettikirjaseen saada kaikkien puolueiden ja mahdollisimman monen valtuutetun kädenjälki. Tämän jälkeen eri valtuutetut kestävät pahaa omaa tuntoaan taas ainakin seuraavaan budjettivaltuuston asti, joka muuten näillä näkymin on huhtikuussa.

Budjettivaltuusto oli oudoin ikinä ja jos tuoreimmasta päästä olevalla (mulla alkaa yhdeksäs vuosi valtuustossa) päättäjällä on haavi auki, niin lienee vaikea kuvitella vanhempien päättäjien tuskaa. Mutta ei. Ei sitä tuskaa näkynyt. Jotenkin tuntui, että kaikki olivat vaan pihalla.

Ai miten niin? Valtuustossa tehtiin huisi määrä, kolmenkymmenen luokkaa, lisäyksiä, joissa selvitetään tätä, kehitetään sitä, parannetaan tota, ja mahdollistetaan vielä tuota, mutta euron euroakaan valtuusto ei antanut näihin parannuksiin rahaa.

Valtuustossa puhuttiin vastuusta ja siitä mitä se tarkoittaa. Joillekin se tarkoittaa sitä, että ei livetä budjettikurista ja tyydytään siihen mitä on, joillekin sitä, että ollaan vastuullisia äänestäjille. Tässä onkin monella valtuutetulla joka kokouksessa arvovalintojen paikka. Minulle vastuu, ainakin taloudellisessa mielessä, merkitsee sitä, että jos parannetaan jotain palvelua, siihen valitaan x määrää euroja ja samalla osoitetaan, mistä tuo x määrä euroja otetaan pois. Tällaista kukstannusneutraalisuuttakin on mahdollista harjoittaa.

Valtuuston tekemä kustannusneutraalisuus on taas jotain aivan toista. Valtuutettujen tekemien esitysten eurolisäys on nolla, mutta niiden kustannusvaikutus ei ole nolla. EI kukaan valtuutettu ole niin tyhmä, etteikö ymmärtäisi, että jostain se on pois, jos jotain toiseen panostetaan, tilanteessa johon parannukseen ei ole osoitettu minkäänlaista pesärahnaa.

Valtuuston päätös tulee käytännössä tarkoittamaan sitä, että itse asiassa valtuusto ulkoisti tämän kuuluisan vastuun virkamiehille. Tällä hetkellä eivät hekään tiedä, mistä tämä kaikki on pois, tai mitä nämä kaikki kirjalliset lisäykset maksavat, niin kuin ei kukaan valtuutettukaan. Tulevilla apulaispormestarilla tulee olemaan kiire tarttuessaan yhä uudestaan siihen kirjaseen, johon ne päättäjät lisäsivät kovin paljon, ja kovin epämääräistä tavaraa. Toivotan voimia epävarmuuden keskellä.

Samanlaista vastuunpakoilua havaitsen Suomen hallituksen käyttäytymisessä. Tulemme löytämään edestämme monet aikapommit, jollei niihin puututa pikaisesti. Hallituksen 16 miljoonan euron luokkakokojenpienentämispotti on pelkkää poliittista kasvojenkohotusta. Mitään oleellisia käytännön parannuksia sillä ei saada aikaan. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksiin tulee ensi vuodeksi 21.3 miljoonaa. Kun se jaetaan tasan kuntien kesken, jäljelle jää noin 50,000 kuntaa kohden. Ja tämä oli hallitus joka lupasi pistää eritoten ikäihmisten palvelut kuntoon.

Nyt jos koska olisi satsattava investointiin. Taantuman kohdatessa ei ole syytä sulkea kukkaronnyörejä, vaan satsattava palvelujen laadun parantamiseen, jotta työllisyys pysyisi edes kohtuullisena. Myös Pirkanmaa odottaa nyt niitä suuria panostuksia.

Nyt kun syksy jo saa, ehkä, ja aamu-uni painaa kuin tonnin kanuuna takapuolessa, kannattaa ottaa käyttöön uusia jippuja. Pistät kellon soittamaan ja soitat saman tien jollekin, joka on myös aamu-uni ja viipyilevä ja jonka tarvitsee herätä. Oi sitä yhdessäheräämisen riemua ja päivä paistaa risukasaankin.
   Voit laatia seitsemänvaiheisen puhelinvastaajaääntä vastaavaa puhetta sisältävän ohjelman, joka hyppelehtii osiosta toiseen painamalla seuraavaa numeroa kännykässään ja näin huomaat jossain vaiheessa käveleväsi omilla jaloillasi kohti kahvinkeitintä ja vieläpä silmät auki.
   Sen jälkeen pitää kääntää hesari eteensä ja käydä läpi kimpassa päivän uutistarjonta, joka sekin ehkä vähän vilkastuu näin kohti pimeämpää. Voit pongata automainoksen, jossa sanotaan: ”Pitäisikö nyt ostaa Honda, kun saa iPodin kaupan päälle?” No totta hemmetissä. Sehän on vähän sama kuin ostaisit kolmion Larusta ja saisit vuoden banaanit siinä sivussa. Voisin niiden banaanien takia ostaa kämpän ilman katsomatta.
   Ilman nettiä ei olisi elämää, mutta netti myös ahdistaa. Lapsia. Siis vanhempien netin käyttö. Lapset ovat alkaneet lukemaan porukoittensa chattikeskusteluja ja tajunneet, että ”hei, isä pettää”. Tiedonportit ovat moninaiset. Mutta ei kerrota äidille eihän?
   Ruuan maksimaalinen hinta aiheuttaa kuluttajissa massaliikehdintää. Ei riitä se, että alv alennetaan, vaan aukiolot vapautetaan. Kyllähän kallista juustoa pitää saada aamukolmelta muualtakin kuin essonbaareista, mutta siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää, hätä ei kadehdi keinoja. Mieti kuule ite omalle kohalles, kun rahattomana alkaa ahdistaa ja muistat politiikan kolme kultaista kirjainta: kiristys, uhkailu ja lahjonta, mutta et viitsi kiduttaa äitiäs, vaan Kempeleen Prismaa? Siinä on munaa.
   Turhautuneita riittää. Jokela-päivänä yksikin sairaanhoitajapotilas oli kirjoittanut foorumille, että taidanpa mennä sarjamurhaileen Hyksin käytäville. Itse asiassa mikseivät kaikki vaan ala kävelemään pommi taskussaan. Silleen, että sen verran pullottaa, että sytytyslangasta saa vastaantulija selkoa, niin lisääntyisi vähän varovaisuus. Tarkkaavaisuutta hyvät nuoret siihen touhuun, jota elämäksikin kutsutaan. Ja ryhtiä.
   Uutisointiinkin voisi parantaa: Hyks vähentää psykiatrian osastoja. Ole siinä sitten jonottanut viidettä kuukautta psykologille ja avaat aamusumussa tuollaisen, niin ranteet auki saman tien.
   Ryhtihyppelyn ja muutaman aurinkotervehdyksen jälkeen voit soittaa (tässä vaiheessa voi laittaa vaikka puhelimen kaiuttimelle, jos ei kaula taivu) muutaman itseväsäämäsi aamubiisin herätettävällesi. Jos ei hän tukehdu aamusumppiinsa, hän on täysin hereillä ja kipinöi elämänenergiaa. Nollasummapeliä, mutta meidänkin elämä kaipaa riskejä. Bonusta ropisee, jos kuulostat Cliftersiltä.
   Ja sitten se kaksipäinen vasikka. Hyvinkään Suopellon kartanolla vuonna 1931 synnytyksessä kuollut. Sen elämää voi käydä tutkailemassa luonnontieteiden museossa. Vain nyt. Yleisön pyynnöstä. Sinne.

Kaikki taitaa olla vain oman huonon omantunnon tilkitsemistä, parantamista. Laastareita liimaillein, päivittäin, paikkoihin, jotka vuotavat. Haavoihin, jotka kuivuvat huonosti. Sanovat, etta ihminen tekee kaiken itsekkäistä syista. Jos näin, itsekkyyttä on monenlaista. Se, että teoista, joista saa itselleen reippaan mieleen, muutkin saavat hyvän olon, ei voi olla kovin paha asia. Ajatteluketju konkretisoituu politiikassa. Tuskin kukaan politiikkaan haluaa tuntemaan jatkuvaa pahaa oloa. Tämä on kuitenkin tosiasia. Ikinä ei koe tekevansä riittävästi ja usein häviää. Politiikkaa on jatkuvaa häviämista, jonka keskellä onnistumisten pilkahdukset tuovat valoa, sisua ja jaksamista.
   Meidätkin voidaan polttaa ennen kotipesää. Tuntuukin, että ihmiset kulkevat elämää vain selviytyäkseen. Miltä? Putoamiselta, kuolemalta? Vanhemmiten uramme johdattamina opimme väistämään taitavasti ne ansat, joihin itse kutakin yritetään vajottaa. Opimme olemaan luottamatta kehenkään. Kasvamme erilleen muista ja samalla itsestämme. Lopulta emme enää tiedä missä vaellamme, mutta johtoajatuksena säilyy selviytyminen, joka toimii taskulamppuna kaiken hämärän keskellä. Siitä saamme voimaa ja johdatusta.
   Elämme keskellä ihmeitä. Ihminen tarvitsee jokaista ihmettä varten jonkinlaisen selityksen, jotta pystyisi jäsentämään maailman lokeroihin. Aivot ovat täynnä lokeroita, joista käytämme niitä, jotka eniten miellyttävät meitä. Meidän pitäisi ymmärtää, että ainoa järkevä tapa elää on elää sovussa maailman kanssa ja kunnioittaa sitä siitä, että se on luonut meille tämän kaiken. Me pyrimme koko ajan johonkin pois, johonkin suureen ja mahtavaan, vaikka ihmeet ovat ympärillämme. Etsimme onnea ilman, että ymmärrämme edes, mitä se tarkoittaa. Juomme kahvia kahviloissa, kirjoja tien varsilla, etsien häntä, joka koskaan tulee vastaan.
   Mutta ootappa kun joku onnen saavuttaa. Kuinka moni meistä pystyy olemaan vilpittömästi onnellinen toisen onnesta? Mistä sellaisia löytäisi? Kun vakoojat ja selkäänpuukottajat ovat kuolematon ammattiryhmä, on jotain pahasti pielessä.
   Tarinat, jotka rakennamme hiljalleen auttavat meitä vaipumasta synkkyyteen. Jos tarinoihin saa muut tai edes yhden rakkaan uskomaan, ne kestävät vuosien painon. Ihminen, joka ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan, mutta jos onnistuu olemaan joka päivä heikompi, voi saavuttaa vahvuuden. Jos pystyy rakastamaan kuolleita, rakastamalla elossaolevia, saa viimein rauhan.
   Niin, kaikki taitaa olla vain oman huonon omantunnon tilkitsemistä. Kahdella lupauksella voi silti päästä yllättävän pitkälle. Ei valheita. Ei valtataistelua. Voimme toki opettaa huomisen lapsille eilisen synnit. Tai jatkaa uskomista vilpittömään rakkauteen. Sinä päätät. Annan elämäni pelaastakseni hänen kaltaiset.

Näin kesällä, kun ei ole mitään, mistä kirjoittaa, jollei sitten satu omistamaan mielikuvitusta, joita harvoilla yli kymmenvuotiailla on, joutuu kirjoittamaan niinkin tylsästä aiheesta kuin mediasta. Olen aina ihmetellyt mediaa. Mediahan voi tehdä mitä vaan. Media on ihmisten valtias, kaikkien tiedostamattomien sankari, kaikkien aikojen legenda, jumala jo syntyessään.
   Lehdet ja televisio interneteineen käyttävätkin asemaansa erinomaisella tavalla hyväksi. Se, että Kimi Räikkönen juo vapaa-ajallaan (myöskin kuuluisat ihmiset pitävät alkoholista tässä oudossa maassa), Matti Vanhanen vaihtaa seuralaista kuin sukkia (jos haluat olla seuraava ääniharava, hanki paljon naisia itsellesi) ja että Meiju Suvas ei aio enää laihduttaa (voit olla kyllä varma, että kesän varmat laihdutusvinkit, unohtamatta rusketustärppejä, vilisevät vielä kaikilla palstoilla), pitävät suomalaiset ajassaan kiinni. Mikään ei olisi hirveämpää kuin tippua kärryiltä.
   Ylipäätänsä suomalaisia kiinnostaa haluaako Karita Tuomola lapsen ja jos ei halua, miksei halua tai ylipäätänsä, ketkä potevat kuumeisesti vauvaa heinäkuun helteillä. Yhtä tärkeänä, ellei hieman tärkeämpänä, voidaan pitää sitä, että Paula Koivuniemi ei aio vanhentua tai ylipäätänsä kukaan julkinen eläin ei aio ikääntyä, itse asiassa päinvastoin: jokainen yli viisikymppinen mediassa viihtyvä persoona rikkoo päivittäin fysiikan lakeja ja nuorentuu. Ja me muut siinä sivussa. Samaan aikaan kun nuorennumme, meidän pitää hakea vaatteemme H&M -nimisestä akvaarioikkunasta, jonka jälkeen tapahtuukin mielenkiintoinen mutaatio: keho nuorenee, mutta naama kamppailee vastaan.
   Kun keho nuorenee, nuorenee myöskin mieli. Vaikka eräs geriatrikaverini onkin sanonut, että ikä on korvien välissä, elämäntapasinkkuuden pakoileminen ei ole vielä lailla kielletty. Elämäntapasinkkuna oleminen on kuitenkin erittäin keskeinen keino havannoida nyky-yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Itse asiassa yhteisön on vaikea hyväksyä sinua, jos et ole elämäntapasinkku. Seurustelu on vanhanaikaista ja sitoo individualisuutesi johonkin toiseen kasaan orgaaneja ja tätä kautta vaurioittaa itsenäisyyttäsi ja sisäistä minääsi.
   Nykyään ei kannatakaan olla politiikko, koska politiikko ei voi sanoa mitään. Pelkää niin paljon tulla leimatuksi ihmiseksi, jolla on mielipide, että mieluummin ei kommentoi tai puhuu niin ympäripyöreitä, että voit sekoittaa hänen puhuvan norjaa. Fiksut ihmiset ovatkin tulleet valituiksi Idolseiksi (tai oikeastaan miksi vaan tosi-teeveetä-muistuttaviksi) ja saavat nyt läpi jokaisen lausuntonsa lööpeissä ympäri aakeeta maatamme. Vielä, kun heillä olisi jotain sanottavaa, homma fudais.
   Muusikot olivatkin pitkään loukkaantuneita ja lukuisia konsertteja jouduttiin peruuttamaan, kun Anna Eriksson sanoi tiukasti olevansa sitä mieltä, että suomirock on huonoa musiikkia. Tämän jälkeen moni myyntitilastojen kärjestä tipahtanut bändikeulakuva on saanut mahdollisuuden sanoa sanottavansa ja haukkua Annan julkisesti (ja toki siinä samalla hieman markkinoida sitä huonoa, mutta uutta levyään).
   Sitäpaitsi iskelmätähdethän ovat nykyajan rocktähtiä. Ajavat kovaa ja usein maistissa. Kansa kaipaa rattijuoppoja. He ovat kesän ja lukijoiden sankareita. Suurimmat sankarit saavat suurimmat haukut ja halventavimmat katseet. Jos Matti Nykänen ei tekisi joka kuukausi jotain typerää, mediassa syntyisi tyhjiö, joka jouduttaisiin paikkaamaan esimerkiksi kirjoittamalla viiksien pervoudesta. Sitäpaitsi viikset ovat muotia. Vai onko se jo niin naintiins?
   Olenkin melko varma, että medioissa on aina paikka vapaana hakukoordinaattorille. Hän on ammattilainen, joka käy läpi julkisuudenhenkilöitä ja soittelee heille, olisiko hänen tai hänen mahdollista sanoa huomenna näin. On vähän uutisista pulaa nääs, kesä ja kaikkee. Ehkä Suomessa asiat on vaan liian hyvin. Todennäköisempänä näen median käänteispsykologisen vallan. Voiko olla niin, että kun media ei kerro niistä asioista, joista tietää, että kaikkien pitäisi tietää ja keskustella avoimesti, yleisö pysyy tyynenä ja tyytyväisenä ja maksaa kiltisti seuraavankin kestotilauksensa.
   Oli miten oli, pysyttäiskö ajattomina? Se on aina muotia. Myös median ulkopuolella.

Innovaatioyliopiston kohumainen tulo synnyttää vanavedessään kuolaisia suupieliä ja unelmia. Innovaatio onkin päivän sana, mutta pumppaamalla yhteen keskukseen kaikki raha ja unohtamalla samalla muut ajatushautomot, kuten maakuntien yliopistot, ollaan kovin kaidalla tiellä. Innovaatioyliopisto toimii kyllä ukkosenjohdattimena niille kokoomusta kehuville parikymppisille blondeille, jotka tälläkin hetkellä ryyppäävät ensimmäistä ja viimeistä olustaan Astorin akvaariopaikoilla pukeutuneena parhaimpiinsa. Mutta mitä kaikkea hienoa muuta tämä maaginen laitos tarjoaa?

Juuri lakin päähänsä painanut ylioppilas tuskin malttaa ajatella koko kesänsä aikana muuta kuin tulevaa huippuyliopistoa, jossa nimenomaan hänen poikkeuksellista lahjakkuutta ja kykyä tuottaa tietoa kilpailukykyisesti tarvitaan.

Tarvitaan tai ei, uusi yliopistolaitos tulee. Näin on porvarihallitus päättänyt. Mutta voiko junaa vielä pysäyttää tai ainakin siirtää raiteelta toiselle? Uusi yliopistolaitos kaavailee vähentää kulttuuri- ja taiteentutkimusta jopa 50 prosentilla. Luovuus on siis tarkoitus nähdä uudestaan, siirtää se ei- luoviin aloihin. Mielenkiintoista, vai onko?

Voi olla, mutta luovuutta on tarkoitus poistaa urakalla. Opetusministeriö arvioi äskettäin aloituspaikkojen määriä eri koulutusaloilla vuonna 2012. Listaan kirjoittautui muun muassa seuraavia leikkauksia: filosofia 49 prosenttia, historia ja arkeologia 35 prosenttia, kirjallisuus 38 prosenttia ja politiikan eri tiedekokonaisuudet 52 prosenttia.

Opetusministeri Sari Sarkomaa perusteleekin leikkauksia sillä, ettei maistereiden tarvitsisi valmistumisensa jälkeen hillua kortistossa. Opetusministeriö on kuitenkin itse käyttänyt sellaisia ennustuksia, joiden mukaan esimerkiksi politiikkatieteiden alalta työntekijöiden eläköitymisprosessi on selvässä kasvussa. Lisäksi alan työpaikkojen määrä on lisääntymässä.

Olemmeko sitten siirtymässä yleissivistävien tutkintojen piiristä spesifimpiin, helposti määriteltäviin, erikoislääkärien tutkintoihin? Onhan helpompi hahmottaa viestintäjohtamisen professuuri kuin esimerkiksi valtio-opin vastaava. Vai näkeekö valtioneuvosto, että olemme siirtyneet aikaan, johon yleissivistävät tutkinnot eivät vain yksinkertaisesti natsaa? Kalusto vanhenee, sodassakin, puhumattakaan kampuksista.

Sitä paitsi onhan ekonomin hyöty mitattavissa rahana huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi kansainvälisen politiikan maisterin. Viheliäinen broileri yrittää ottaa selvää Maailman pankin rakennesopeuttamislainojen vaikutuksista Indonesian yksityistämisprosesseihin. Ketä kiinnostaa?

Samaan aikaan kun koulutamme yhä enemmän juristeja ja insinöörejä (jotka muuten vielä vähän aikaa sitten kävelivät ovet paukkuen ulos korkeakouluista, syynä vaara kortiston), joudumme ottamaan käyttöön myöskin ”korjaussarjan”. Tähän sarjaan kuuluu mieletön määrä sosiaalityöntekijöitä, mielenterveyshoitajia, koulukuraattoreita ja psykologeja. Heidän tehtäväkseen tulee korjata tehotalouden kolhut ja karikot krapulastaan. He toimivat tulevaisuuden laastareina.

2010-luvun yliopisto on askel uuteen. Tabula rasa, johon pääsevät töhrimään ne, joissa on eniten munaa. Munattomat voivat jäädä sitten rauhassa nuolemaan pallejaan toimeentulotukiluukuille. Tai hei, ainahan voit kouluttautua sosiaalityöntekijäksi. Silloin sinäkin tunnet itsesi tarpeelliseksi.

Vallankumous alkaa sängystäsi

Iltalehti kerää adressia siitä, että pedofiilit saisivat kovemmat tuomiot. Ihan kiva juttu, mutta mikä taho pohtii sitä, että minkä takia kyseiset ihmiset ovat pedofiileiksi päätyneet? Mikä liike ottaa kantaa seurausten syihin? Mikä puolue tutkii taustoja ja pyrkii vaikuttamaan niihin? Minkä takia lastensuojelun tilanne maassamme on niin sekaisin? Miksi esimerkiksi Tampereella huostaanottojen määrä on kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa? Minkä takia vanhemmuus on hukassa ja emme pysty puuttumaan tarpeeksi aikaisessa vaiheessa kehittyvän nuoren ongelmiin?
   Voisimmeko me olla se puolue? Miksemme me tee adressia paremman lapsuuden puolesta? Miksemme me tuo laajalti esiin näkemyksiämme yhteiskunnan perusturvasta ja saa samalla itsellemme kannattajia, vieläpä allekirjoituksellaan? Miksemme kerää sitä kautta itsellemme uusia jäseniä? Milloin ryhdymme luomaan paikallisia mielenterveyshoitotakuita rajataksemme hiljaisten hätää lakien ollessa lapsuksia?
   Miksi me olemme ainoa puolue, jossa vastustetaan jäsendemokratian vahvistamista? Miksi kukaan ei ottanut kantaa siihen, kun ehdotin, että pormestariehdokkaamme valittaisiin jäsenäänestyksellä? Miksei puolueen johtajaa voi valita näin? Pelkääkö johtomme jäseniään? Miksi puolueaktiivit hokevat, että nuoria pitää päästää esille, mutta sitten kun on kyse omasta paikasta, niin siitä pidetään kiinni niin kovaa, että oma äitikin tulee rytäkässä myytyä? Miksei jokaisessa Suomen kunnassa ole Toveriklubia nuorten aktivoimiseksi? Koska alamme perustamaan puolueemme nuorisokahviloita näkyäksemme kaduilla koko ajan?
   Miksei hallitusryhmän kokouksista tehdä pöytäkirjaa, joka lähetetään kaikille valtuustoryhmän jäsenille tai ylipäätänsä jäsenille? Miksei jokaisesta lautakunnan kokouksen päätöksestä informoida jokaiselle asiaan jatkossa vaikuttavalle taholle? Milloin uusimme nettisivumme ja yhtenäistämme ne kaikille yhdistyksille imagon kohentamiseksi ja kollektiivisuuden lisäämiseksi ja huolehdimme, että sähköinen kommunikaatio toimii kaikissa yhdistyksissä?
   Milloin kunnallisjärjestöt alkavat kannustamaan kaupunginosa- ja kaupunginlaajuisiin kansanäänestyksiin kokemissaan kysymyksissä aktiivisuuden lisäämiseksi? Olisiko mahdollista luoda auttava puhelin/sähköposti -konsepti, johon jokainen kuntalainen voisi helposti saavuttaa puolueen ongelmiensa keskellä? Voisimmeko jatkossa sen lisäksi, että puhumme leipäjonoista, jakaa leipää noissa jonossa? Milloin me alamme ruokkimaan vähävaraisia vaalien välillä eikä vain ennen? Milloin me alamme olemaan se puolue, jonka paras vaalikampanja on vaalien välinen kampanja? Voisimmeko me olla joku päivä se puolue, johon voi turvautua, johon voi luottaa, joka ei jätä yksin?
   Vähemmän sisäsiittoisuutta ja salailua, enemmän välittämistä ja tekoja.

Yön pimeinä hetkinä mikään ei toimi paremmin kuin kitarannäppäily. Teinpä siis uuden laulun. Se kertoo jonottamisesta. Suomi voisi perustaa oman liputuspäivän jonottamisen kunniaksi. Vähintäänkin sen kokoinen kansallisaarre siitä on tullut meille.
   Mittaamattomasta arvosta kertoo myös se, että olemme laatineet sääntöjä, että miten saa jonottaa. Hetki sitten eduskunta keksi, että puoli vuotta on hyvä aika jonottaa. Yleisönosastoilla ollaankin kovasti reagoitu näihin sääntöihin. Puoli vuotta jonossa! Sehän on aivan väärän pituinen aika. Hallitus ei ole tainnut ymmärtää kansamme erityispiirteitä. Puoli vuotta! Eikö se voisi mieluummin olla vuosi, niin päästäisiin tasalukuun? Puoli vuotta, eihän se ole aika eikä mikään.
   Onneksi kunnat ovat ymmärtäneen yskän ja rikkovatkin tätä sääntöä aikas täsmällisesti ja ehdottamani vuosi näyttääkin monissa paikoin olevan lähempänä totuutta. Syy rikkomiseen on myös se, että valtio ei ole mahdollistanut omilla valuuttasiirroillaan kunnille mahdollisuuksia pysyä puolen vuoden rajoissa.
   Tämäkin on täysin ymmärrettävää, koska Suomi on rikkaampi kuin koskaan, ja sillä on huikea imagoarvo. Voihan ministerit kulkea nyt punaisilla matoilla valtiokäynneillään ja supistella muiden valtiojohtajien korviin, että "psst Suomi on rikkaampi kuin koskaan". Jos kyseiset rahat siirrettäisiin esimerkiksi jonotuksen vähentämiseen, ei Suomi olisi enää rikkaampi kuin koskaan.
   Jonot ovat myöskin esteettisesti tärkeitä. Kun kävelee ympäri kaupunkia ja näkee jonoja kaupassa, lääkäriasemalla, nuorisoneuvolassa, työkkärissä, Kelassa ja toimeentulotukiluukulla, tietää, että ihmiset ovat elossa. Kun väittävät penteleet, että täällä päin tehtäisiin itsemurhia oikein mitalipaikoille asti, noin maailman mittakaavassa. Niin ei kyllä pidä paikkaansa tuo: siellä ne ihmiset jonottavat, joka paikassa ja hyvin jonottavatkin ja ovat tottuneet siihen. Eivät varmaan edes enää tiedä mitä muuta tekisivät. Jotkut itkevät Kelassa ja toiset huutavat työkkärissä ja muut näyttävät hieman maanisilta, mutta sehän on komiaa: suomalaiset ovat herättäneet tunteensa ja uskaltavat tuoda niitä viimeinkin ihan suun ulkopuolellekin asti. Se on elämää!
   Ja oi sitä huutoa! Siitä voisi Tampereen sinfoniaorkesteri valmistella ensi vuodeksi juhlakonsertin kansalaissodan muistoksi. Ja turhaanpa vielä jonottavat: sairaanhoitajaäitini sanoi minulle, kun olin sairaalassa, että "kyllä ne sinua sitten hoitivat, kun huusin tarpeeksi kovaa".
   Sodan muistoksipa hyvinkin. Sen verran sodanrunteleman oloista porukkaa jonottelee ympäriinsä. Tämäkin on hyvä. Varsinkin näin itsenäisyyden juhlavuonna. Muistuupahan kaikille mieleen vanhat vaikeat ajat ja osaapa immeiset kunnioittaa sitä, mitä meidän eteen on aikoinaan tehty. Vaikka kaikki kuolevaisia ollaankin, tuntuu että vauhti tuppaa olevan joka paikassa kaikilla niin kova, että kuollakin on kiire. Mutta sanonpa vaan, että ei kannata kuolla nopeeta. Meidän itsepalveluyhteiskunta on varmistanut sen, että hautaankin pitää jonottaa.
   Rauhallisempaa joulunodotusta!

Koulutusjärjestelmämme konnankoukut

Jokelan jälkeen voidaan jauhaa kaikenlaista yhteiskuntamme rappiotilasta, mutta totuus on se, että päättäjämme ovat valmiita muuttamaan keskeisiä asioita vasta silloin, kun on liian myöhäistä. Tarkoitan tällä, että kuinka paljon pitää tapahtua, jotta päättäjät ovat valmiita ottamaan vakavasti kantaa asioihin. Poliitikkoja vaivaa kevytkenkäisyys ja vastuun pakoileminen. On helppo mennä esityslistojen mukaan ja hymyillä kauniisti. Välillä toki pitää moittia mielenterveyden huonoa tilaa, mutta yksi puhe ja taas kansa äänestää. Ongelma on se, että puhetta kyllä riittää, mutta ei ne sanat, vaan teot. Sitä tämä pahoinvointiyhteiskunta kaipaa.
   Peruskoulussa meille syötetään "faktoja" siitä, että millaisella koulutuksella saa avaimet menestykseen. 15-vuotiaana pitää tietää, mitä elämältä tahtoo, vaikka samaan aikaan klopit harhailee baaritiskeillä kaksvitosina etsien elämälleen suuntaa. Miksi yhä kukaan kehtaa sanoa, että lukio on parempi vaihtoehto kuin ammattikoulu? Näin kuitenkin muun muassa opot tekevät. Puhumattakaan vanhempien asenteista. Miksi pienituloisten perheiden lapsesta tulee hyvin suurella todennäköisellä pienituloinen. Yksinkertaista. Onko?
   Oppivelvollisuusikää on nostettava. Tätä nykyä miltei joka kymmenes nuori, korostuneesti nuori mies, jää vaille toisen asteen koulutusta. Ilman tutkintoa nämä nuoret jäävät tulevaisuuden työelämässä tyhjän päälle. Oppivelvollisuusiän tarkistaminen ylöspäin ja eteneminen kohti tilannetta, jossa kukaan ei jää roikkumaan tyhjän päälle, on välttämätöntä periytyvän syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja ammattitaitoisen työvoiman saatavuuden parantamiseksi.
   Miksi puolet avioliitoista päättyy eroon? Onko koulutuksella ja luuloilla tulevaisuuden "amerikan unelmista" tekemistä oman itsetunnon, maailmankäsityksen ja parisuhteen kanssa? Ovatko pettymykset liian suuria luuloja itsestä vai yhteiskunnan syöttämää propagandaa siitä, mitä pitää tehdä ja miten? Miksi valtio ei ole vieläkään kyennyt kohdentamaan opiskelupaikkoja yhteensopiviksi eri alojen työllisyystilanteiden kanssa?
   Täystyöllisyys on täysin mahdollinen, myös kaikissa Pirkanmaan kunnissa. Ottakaamme mallia Paltamosta, jossa jokainen, joka ilmoittautuu työttömäksi otetaan saman tien töihin kunnan palvelukseen. Kyllä töitä riittää ja tekemistä. Kyse on poliiittisista päätöksistä. Paltamossa ihmisiä ei pistetä orjatyövoimatyömarkkinatuelle, vaan he saavat asiallisen palkan. Kun laskee yhteen kaikki tuet ja toimenpiteet liittyen työttömän elämään, hänen työllistäminen kohtuullisella palkalla, tulee halvemmaksi ja vähentää "jokeloita" ja muuta ihmisen syrjäytymistä huomattavasti. Ehkä näin ei tehdä, koska tiedetään, että tämä tulisi olemaan katastrofi lääkefirmoille maassa, jossa kaikki "ei normaalit" hoidetaan tunkemalla suuhun pilleri. Ja mielenterveyspuolen jonotkin lyhenisivät. Sekin voisi vaatia totuttelua. Tämä kansa kun on tottunut jonottamaan.
   Päädymme samaan johtopäätökseen kuin muidenkin yhteiskuntamme ongelmien kanssa: Ihmisillä on niin paljon rahaa ja läskiä ja itsestäänselviä titteleitä, ettei niiden tarvitse oppia rakastamaan eikä välittämään, eikä auttamaan, niitä joilla sitä rahaa ei ole. Puhumattakaan pyyteettömyydestä tai jaloudesta. Nykyaikana ei tarvitse arvostaa vähää, kun on paljon. Ei tarvitse arvosta pientä, kun on isoa. Ei tarvitse miettiä luontoa, kun on koneet. Ei tarvitse etsiä todellista kaunetta, kun on meikit ja muoti.
   Kaikesta tästä huolimatta yksinäisyys on suurin kansantautimme. Onko meillä enää varaa kätkeytyä, paeta varjoihin?

Kolumni Aviisin Perkele-osastolla:

Yliopistomme vuonna 2010 - Ainejärjestöille kannettavia, kasviksia ja kaljaa

Lapin yliopisto loi uutta opiskelukulttuuria. Kun aloitat syksyllä opintosi, voit saada käyttöösi kannettavan tietokoneen. Kannettava kulkee mukanasi koko opiskelusi. Saat tietokoneen käyttöösi viideksi vuodeksi maksettuasi käyttöoikeusmaksun. Valmistumisesi jälkeen voit lunastaa tietokoneen itsellesi nimellistä korvausta vastaan. Pointtina on huomattavasti edullisempi tapa hankkia sähköinen teknologia itselleen yliopiston kautta. Se on antanut lappilaisille tasa-arvoisempia mahdollisuuksia siirtyä kokopäivätietokoneenkäyttäjäksi, siellä missä sen haluat tehdä. Ei läheskään kaikilla ole mahdollisuutta käydä kaupassa hakemassa kone tosta vaan. Tampere hokasi ottaa mallia ja nyt täälläkin pällistellään ruutua yhä enemmän.
   Ainejärjestöt ovat yliopistomme aktiivisimpia toimijoita. Olikin kohtuutonta, että Tamy tuki heitä niin vähän. Edustajisto otti kuin ottikin tiukemman kannan siihen, että mitenkä jatkossa tuetaan ainejärjestöjä ja millä perustein. Sama koski myös yhdistyksiä, joiden arkeen kuului mutapaini talousahdingoissa.
   Ruoka on jokapäiväinen ilomme ja hyppytunnin kanssa lempiaine kampuksellamme. Sanotaan, että olet mitä syöt. Moni ei normaalisti haluaisi olla vihannes, mutta kasvisruuan suosiota on selvässä nousussa. Euro on paras konsultti ja yliopistomme onkin ottanut mallia rakkaasta ystävästämme, Tamkista. Siellä kasvisruuat on selvästi edullisempia kuin liharuoka. Jouluna sitten kinkkua jos niinkseen on. Minäkin sain läpi aloitteeni kaikkien tamperelaisten laitosten siirtymisestä luomuruokaan vuoteen 2012 mennessä. Codex olisikin tuhonnut kaiken hyvän.
   Sähköisten tenttien lisäksi käyttöön on otettu sähköiset kirjat. Pitkät varausjonot, hikinorot otsalla ja lukusalin pöydällä ovat historiaa. Paperintulostus ja -kulutus on puolittunut kampuksella. Yliopistomme alkaa pikkuhiljaa olla oikeasti ympäristöystävällinen.
   Pitkään jatkuneeseen, huolestuttavaan surkeaan asuntotilanteeseenkin on löytynyt ratkaisu. Lukukausimaksut ovat romahduttaneet ulkomaisten opiskelijoiden määrän ja nykyään yksiöihin pääsee kolmen viikon jonotuksella.
   Ai niin meinasin unohtaa. Ravitsemusliike Yo-talo on ymmärtänyt olevansa opiskelijaravintola ja on laskenut kaljan hintaa selvästi. Nykyään siellä kehtaa käydä minunkinlaiseni köyhälistöläinen.
   Mutta hei, mitä minä vielä täällä teen?

Tampereella tapahtuu

Maanantai.
Demariryhmä yritti kohentaa toimeentulotukiluukulla jonottavien lapsiperheiden kärsimystä satsaamalla henkilökuntaan lisää resursseja. Porvaripiirissä idea ei kuulosta hyvältä. Hyvätuloisten lompakko lihoo ja köyhin viidennes on samalla tasolla kuin lama-aikoina. Sama näkyy Tampereella lisääntyneenä pahoinvointina. Sosiaalinen kestävä kehitys pitäisi olla yksi Tampereen kaupungin painopistealueiden kärjistä. "Kyllä Tampereella pärjää, jos on valuuttaa", kuittaa kaverini ja nauraa. Niinpä, kyllä köyhä aina kyykympään pääsee. Jos ei pääse, kaivetaan kuoppa.
Tiistai.
Olin vesiensuojelu-seminaarissa, jossa aktiiviset kansalaiset kantoivat huolta kaupungin välittömyydestä suhteessa ympäristönsuojeluun. Valtuustossa meni läpi esityksestäni ilmastostrategian laatiminen Tampereen kaupungille 50 vuoden päähän. Kyseinen strategia olisi kyllä pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Strategian kunniaksi porvarit vihreiden tuella päättävät ensimmäiseksi rakentaa 900 lisäparkkipaikkaa ydinkeskustaan.
Keskiviikko.
Valtuusto päätti päivittää Tampereen kaupungin henkilöstön palkat tasolle, joka tekee niistä kilpailukykyiset. Samaan päätökseen kuului myös henkilöstön määrän kasvattaminen niin, että riittävä määrä turvataan. Kaupunginhallituksen tehtäväksi tuli valmistella palkkaohjelma asiaan liittyen. Päätös tehtiin aloitteestani ja onneksi vetkuttelu loppuu nyt ja ryhdytään tositoimiin. Olen jo pitkään miettinyt, että kuinka hätkähdyttävää pitää tapahtua, että valtuusto hätkähtää. Vielä kun esimiehet muistaisivat olla kiusaamatta työntekijöitään niin hyvä o.
Torstai.
Lasten ja nuorten jaostossa käsittelimme sairaiden lapsien omaishoidontukihakemuksia, jotka virkamiehet olivat hylänneet. Ei siis rahaa sairaille lapsille. Haluaako virkamiehet, että vanhemmat pistävät heidät laitokseen? Joka tapauksessa, päättäjätahomme oli eri mieltä, ja esitin kaikille heille kuukausittaisen tuen, ja sen mukaan mentiin. Myönnämme tuen kaikille kriteerit täyttäville ja siksi joudumme nuhtelupalaveriin uujee.
Perjantai.
Lautakunnassa meni läpi esitys, joka mahdollistaa nuorisokahvilan rakentamisen keskustaan. Koko 2000-luku sitä ollaan yritetty saada aikaiseksi. Päättäjät ovat huomanneet, että nuori pelaa paremmin, kun sen ei tarvi räkiä Mäkin nurkalla. Nuorisokahvila-aloite oli ensimmäisiä aloitteitani valtuustoaikanani. Tampereen kaupunki käyttää 15 suurimmasta kaupungista vähiten euroja per nuori.
Lauantai.
Valtuustoryhmämme kokoontui Tallipihalle kuulemaan ihmisten aatoksia. Monilla oli asiaa, monet jäivät ilman kunnon vastausta. Ihmiset olivat iloisia saadessaan nähdä päättäjiä, edes joskus. Eräs mies sanoi minulle: "Joonas, kun aatteessa ei ole vikaa, niin pitäisikö vaihtaa miehistö". "Aika ja vaiva korjaa haavat", vastasin.
Sunnuntai.
Luin lehdestä, että Tarja Jokisen esitys bussilippujen hintojen pysymiseksi ennallaan ei mene läpi ja porvarit nostavat lipunhintoja. Onneksi kaupungissamme ei ole ruuhkia, niin ei ole niin väliksi, vaikkei kenellekään jatkossa olisi varaa ajaa bussilla.

Ihminen

Jotkut sanovat sitä uskoksi. Minä kutsuisin sitä auktoriteetiksi. Auktoriteetiksi pyritään, jotta johonkin voisi uskoa. Olisi kohde uskolle. Nokkimisjärjestykset on rakennettu sitä varten. Jotta olisi edes jotain, mihin uskoa. Sateenkaaren päässä ei kuitenkaan välttämättä ole mittään. Silti elämä, loputonta etsimistä, ja odottamista. Hiotaan, jotta löydettäisiin.
   Kun hetkeksi istahtaa miettimään, tätä elämää, repeää itkemään. Nuorena jaksaa vielä yrittää, lyödä päätä seinään, uskoa elämään. Niin paljon sanoja tukahdutettuja, tekemättömiä tekoja, jotka odottaa. Odottaa miestä rohkeampaa, joka uskaltaa, rikkoa rajoja. Rohkeus on kuitenkin synti yhteiskunnassamme, jossa ihmiset opetetaan uskomaan siihen, että nykyhetki on hyvä, tehdyt päätökset ovat hyviä, normaalius on hyvä, muu vaihtoehto ei ole hyvä. Jos ei rohkeus ikinä löydä kohdetta, kyynistyminen on varmaa, turhautuminen todellisuutta. Rohkeus on lähes kaikki mitä tarvitaan, sen avulla löytää jotain aitoa, mutta se vaatii uskoa. Uskoa omaan voimaansa, itseensä luottamista, vaikeuksienkin vallitessa.
   Veljeni sanoi minulle, että en o nähny sua ikinä huonolla tuulella. Sanat soivat päässäni ja saavat hyvän tuuleni jatkumaan seuraavatkin vuodet. Yleensä sanat ovat valmiiksi suuhun tungettuja, sellaisenaan annettuina, valmiiksi opeteltuja. Sanoja, joita naama ei toista. Sanoja, jotka eivät luo mitään uutta. Veljeni kasvoista toisto soi. Soi niin kovaa, että sanat jäävät elämään, luovat uutta elämää. Mikä sen hämmästyttävämpää?
   Toinen veljeni on oppinut puhumaan, omista tunteistaan, purkamaan muurejaan. Muurinkaltaisia näkyy joka puolella, lasittuneita katseita, menetettyjä toiveita. Kuin kaikki olisi turhaa. Kadulla istui eräs nainen, joka näytti lopenkyllästyneeltä. Kävin sanomassa hänelle, että muista, että elämä on ihan kiva asia. Nainen repesi nauramaan.
   Muovimaalimassamme banjot soi. Nukkeina pyörimme kehässä, yleensä samaa ympyrää, vailla päämäärää. Isot lapset samalla hiekkalaatikoilla toisiaan tönien yrittää kurkottaa. Mutta mihin? Mitä sen väliä, kun on kilpailuhenkeä. Sanoilla hirtämme toisiamme, vaikka vaan piruuttamme, tikareina pureutuvat syvälle sielun syövereihin. Teräviä, pistäviä, tehokkuutta tuovia. Traumatisoivat. Piruuttamme.
   Minulle opetettiin kotona, että pitää pitää kiinni niistä ihmisistä, jotka sinua rakastaa, koska mitä muutakaan tämä planeetta tarjoaa. Mutta kuinka paljon pitää rakastaa, että jotain takaisin saa? Toisaalta, jos pistää sydämensä peliin, ei ole mitään väliä, mitä muut sanoo tai tekee. Sä voitat kuitenkin.
   Voisitko olla minulle ihminen, sellaisen tarvitsen, muuta pyydä en. Elämä on toisen päivän pelastamista. Joka päivä voi pelastaa jotain. Niin paljon on tehtävissä. Vieläkin. Huomennakin. Mieti kenen päivän sinä voisit tänään pelastaa.

Aikana, jolloin tarvitsee mennä elokuviin itkeäkseen, on vaikea hymyillä. Zygmund Bauman on sanonut, että edistys on nykyhetken itseluottamusta. Toisin sanoen, jollei ennakoida tulevaa, ei ole olemassa edistystä. Puolueemme on ollut edistyspuolue, jo pitkään, mutta onko enää? Tai miten kansa saadaan ymmärtämään edistyksemme? Suurinta osaa puolueemme saavutuksista pidetään nykypäivänä itsestäänselvyyksinä.
   Meidän on syytä levittäytyä koko kansan liikkeeksi. Niin kuin Tarja Halonen. Tarvitsemme universaalia ideologiaa, joka ei enää täsmenny vanhoillisella vasemmisto-oikeisto-akselilla. Olisikin syytä siirtyä 2000-luvulla ja laatia uusi periaateohjelma. Puolueemme nykyisessä periaateohjelmassa ympäristö-, kehitysapu- sekä kansainväliset suhteet jäävät latteiksi sananparsiksi, jotka vaatisivat sisältöä ja skarppausta. Meidän on syytä haastaa Vihreät profiloitumalla yhä enemmän ympäristöpuolueeksi. Maailman suurin ongelma, usko tai älä, on kuitenkin ilmastonmuutos.
   Niin, miten kansa saadaan ymmärtämään? Ehkä suurin ongelma on itse kysymyksessä. Puolueestamme on tullut riskitön. Vaihtoehto niille kansalaisille, jotka eivät uskalla ottaa riskejä. Mutta kuka kansalainen täällä tyytyy elämään ilman minkäänlaista riskiä? Se olisi kovin tympeää. Harva yrityskään kauan laulaa riskitönnä. Mitä riskiä? Riskiä muuttaa äänestäjien mielipidettä. Poliitikot kuuntelevat yhä herkemmällä korvalla äänestäjiä, joka on toki hyvä, mutta jollei uskalleta haastaa muita puolueita ja äänestäjiä, jää vaikutelmaksi kuva kovin lattea. Poliitikot tyytyvätkin lähinnä omaksumaan eri mittauksissa havaittuja äänestäjien mielipiteitä ja unohtavat luovan roolinsa.
   Poliitikkojen keskeinen tarkoitus on luoda uutta, visioida tulevaa, Baumanin tapaan. Puolueemme tarvitsee vahvoja visionäärejä, sellaisia, jotka kykenevät nostamaan puolueen tappion jälkeen uuteen kukoistukseen. Se on Suomen etu.
   Tampereen kaupunginvaltuustossa ollessani, usein mieleeni nouseepi kysymys asioista ja ihmisistä. Riiteleekö asiat vaiko ihmiset. Usein tuntuu, että asiat ovat sivuasia. Ja me kun kuitenkin olemme siellä kuntalaisia varten. Se, miksi valtuustosali usein näyttää enemmän leikkikentältä, kuin korkeimmalta ylimmältä arvokkaalta päättävältä taholta, on keskustelun puute. Politiikka on keskustelua. Jollei eri puolueet pysty keskustelemaan keskenään asiakysymyksistä, lopputuloksena on sillisalaatti, jota kukaan ei halua syödä. Missä ovat ne poliitikot, jotka jaksavat ja ennen kaikkea haluavat keskustella?
   Se, mitä yritän sanoa, hyvät toverit, on rohkeus. Rohkeus on politiikan ylpeydenaihe, kiirastuli, kliimaksi. Se, jolla sitä ei ole, on vain helisevä hylje, mutta sillä, jolla sitä on, menee vaikka läpi harmaan kiven.
   Kesä on visioiden aikaa. Niiden, jotka elävät syksymmällä omaa elämäänsä. Visioi, ja näytä että elät. Hyvää kesää!

Pääomavero repii kansan kahtia

OECD on tehnyt kansainvälisen vertailun, jonka tuloksena suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä suosii rikkaita huomattavasti enemmän kuin monissa muissa länsimaissa. Suomi sijoittuu hyvätuloisten suosimisessa kärkeen yhdessä Yhdysvaltojen ja Portugalin kanssa. Täällä ylin tuloluokka saa ehdottomasti eniten lääkäripalveluita kuin muut luokat. Lääkärissä käydään sitä vähemmän mitä vähemmän on rahaa.

Suomen työväki on myös sairaampi kuin pitkään aikaan. Vajaassa kymmenessä vuodessa työterveyshuollossa lääkäreillä käyntein määrä on kasvanut 50 prosenttia. Samaan aikaan pienituloisten ja työttömien mahdollisuudet päästä lääkärille ovat heikentyneet. Myös jonot osaltaan vähentävät lääkärikäyntejä tarpeesta huolimatta, joten koko totuutta ei edes tiedetä.

Kuntien rahapulan lisäksi henkilöstö äänestää jaloillaan. Liikenne yksityisen puolelle on melkoista. Kumpas-tutkimuksen mukaan palkat yksityisen puolella ovat 8 - 24 prosenttia enemmän kuin julkisella.

Myös lapset ovat eriarvoisessa asemassa. Terveyskeskuspalveluiden rapautuneisuus on nostanut sairaanhoitokuluvakuutukset suosioon. Vakuutusten otto taas on tietysti sidoksissa tulotasoon.

Mistä rapautuneisuus sitten johtuu? Yksi syy on kuntien jatkuva sosiaali- ja terveyssektorin tietoinen alibudjetointi, joka on numeroilla pelleilyä ja suorastaan säälittävää toimintaa. Esimerkiksi meillä Tampereella tiedetään jo talousarviokokouksessa, että puolen vuoden sisällä teemme lisätalousarvion. Kysymys on myös negatiivisesta julkisuudesta ja sen hakemisesta: kun myönnetään vähän rahaa, voidaan hokea joka paikassa, että "perskules taas ne tuhlaavat".

Tämä myös vaikuttaa henkilöstön käytökseen ja jopa arvomaailmaan. Kun tarpeeksi kauan hoetaan, että "ei ole rahaa, joten älä jaa", "ei ole rahaa, älä pyydä lisää", "ei ole rahaa, ei lisää henkilökuntaa", niin kyllä sitä jossain vaiheessa lopettaa rahanjakamisen. Kyllä sitä valtuutettunakin pitää usein tarkistaa, että oliko Tampereella rahaa vai pitääkö lopettaa kaikki palvelut. Olisikin syytä valmistella laki perusturvarikoksesta, joka kohdistuisi niihin valtuustoihin ja valtuutettuihin, jotka harrastavat tietoista alibudjetointia. Tulisi vähän moraalia tähän touhuun.

Keskeisin syy palvelujen heikkenemiseen on verotulojen vähentyminen valtiolle, joka taas johtuu progression selvästä pienentymisestä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ylin prosentti on rikastunut kaikista eniten. Tämän prosentin tulot ovat 95 prosenttisesti pääomatuloja. Kyse onkin vuoden -93 suuresta virheestä. Esko Ahon reformaatio, joka repi ansiotulon ja pääomatulon erikseen on suurin tekijä valtion pienenevään verokertymään. Vasta, kun tämä virhe korjataan, voidaan lopettaa tuloerojen jatkuva kasvu.

Tai sitten voimme tyytyä Jyrkiboy Kataisen vaalinaluskommenttiin: "Se nyt vain on hyväksyttävä, kun jollain menee hyvin."

Ps. Kun tunnetusti sitä rahaa ei ole, eikä varsinkaan jakovaraa, muistuttaisin herra rahaministeriä näin lopuksi, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan.

Työnteko on pelkoa täynnä

Pelolla johtaminen yleistyy suomalaisilla työpaikoilla, arvioi Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksen professori Marja Eriksson. Keinoja ovat nöyryyttäminen, tiedon panttaaminen tai jopa uhkailu. Pelottelua käytetään yleisimmin hierarkkisilla työpaikoilla, kuten mm. sairaaloissa ja monissa seurakunnissa sekä yrityksissä ja yhtiöissä, joissa eletään myllerrysten aikaa.
   Nokkimisjärjestys on yleistä monilla työpaikoilla. Tämä vaikuttaa yleisesti työssäviihtyvyyteen ja sitä kautta laatuun. Tiukka työtahti ja pelko lisättynä yleiseen nokitteluun on kasvattanut melkoisesti sairauspäiväpoissaoloja. Hyvänä esimerkkinä toimivat Tampereen kaupungin liikennelaitokset, joissa viime vuonna sairauspäiväpoissaolot ovat kasvaneet merkittävästi. Osa tilanteesta johtuu varmasti myös uudesta hallintomallista ja suuresta sisäisestä muutoksesta. Virkamiehet kutsuvat samaa ilmiötä muutosvastarinnaksi.
   Sairausryhmittäin eniten kasvua on mielenterveyden häiriöiden perusteella maksetuissa sairauspäivärahoissa, peräti yli 30 prosenttia viiden vuoden aikana. Toiseksi eniten ovat kasvaneet maksetut sairauspäivärahat tuki- ja liikuntaelinten sairauksien takia, lähes 20 prosenttia. Mielenterveysliiton vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan 95 prosenttia mielenterveystyön ammattilaisista pitävät kuntien mielenterveyspalveluita riittämättöminä.
Kaikki keinot ovat tarpeen sairauslomien kasvun pysäyttämiseksi, sillä työperäiset sairaudet ja työtapaturmat aiheuttivat jo vuonna 2000 lähes kolmen miljardin euron kustannukset. Toisaalta on hyvä tietää, että noin kolmannes työntekijöistä ei ole oman sairauden takia poissa päivääkään vuosittain. Puolet sairauspoissaolopäivistä kertyy vain 5-7 prosentille työllisistä. Tämä, vielä kohtuullisen pieni, ryhmä on kasvussa. Suomessa onkin tapahtumassa kastiutuminen. Vaikka vastakkainasettelun aika onkin joidenkin mielestä ohi, ei olisi suotavaa, että siirrymme hindumalliin.
   Selvää on, että tällä vuosituhannella työ on muuttunut intensiivisemmäksi sisäisenä kokemuksena, siis kiireen kokemus on lisääntynyt rajusti. Työntekijät joutuvat koko ajan painiskelemaan riittämättömyyden tunteen kanssa, joka osaltaan aiheuttaa masennusta. Työ välittyy näin negatiivisina tuntemuksina myös vapaa-aikaan ja tätä kautta aiheuttaa kroonisen ahdistuksen ja huonon oman tunnon. Työ myös tulee entistä enemmän kotiin, joka taas supistaa työn ulkopuolista aikaa. Pitäisi muistaa, että työ ei ole elämä, vaan osa sitä.
   Nyt, kun olemme siirtyneet selvästi kovempaan työelämään kannan huolta siitä, että uskalletaanko tarpeellisiakaan sairauslomia pitää työn menettämisen pelossa. Sauli Niinistö teki kyllä vaalikampanjan aikana parhaansa pelotellaakseen ihmisiä tällä ja onnistui oikein hyvin. Nuorissa on jo nyt näkyvillä "kuhan ny ees tän pätkätyöjobin sais pitää, nii hyvä o" -ilmiö. Tämä samainen nuoriso myös kantoi kortensa kekoon Saulin äänipotissa.
   Porvarihallitus ja joustot tulee. Onko työläisen selkänahka valmis?

Taistelu jatkukoon!

Vaalit oli ja meni. On vakava itsetutkiskelun paikka.
   Politiikka on yhä kirosana. Puhutaan, että nuoret eivät äänestä. Miten he voisivat äänestää tai ylipäätänsä kiinnostua politiikasta, kun politiikka on kouluissa kielletty? Miksei netissä saa äänestää? Miksei äänestämiseen opeteta? Miksei puolueiden välisistä eroista puhuta? Miksi me emme näy vaalien jälkeen? Miksi yhä vaalityö on minäminä eikä me?
   Kiertäessäni baareja ennen vaaleja, törmäsin monesti ravintolapäällikön sanoihin: "Täällä ei voi jakaa, kun ihmiset ovat viihteellä". Tukiryhmältäni sain kommenttia jäähallilla jakamisestani, että "Täällä ei kannata jakaa, kun ihmiset ovat vapaa-ajalla". Äänestäjiltäni sain kommenttia, että "Esitteitä ei kannata jakaa kotiin". Syynä varmaan se, että ihmiset asuu siellä. Ihmiset on saatava ymmärtämään, että politiikka kuuluu jokapäiväiseen elämään, arkeen ja juhlaan. Nyt tuntuu, että hommassa ei ole mitään järkeä ja etteivät edes poliittisesti aktiivit ymmärrä, miten vaalityötä tehdään. Kun funktio katoaa, on olo tyhjä, mitä luultavimmin.
   Kun nyt vielä nuori olen, muutama sana tästä ikäryhmästä. Puolueemme arvostuksesta nuoria kohtaan kertoo se, ettei yksikään demarinuori päässyt läpi eikä puolueemme nuorinta miestäkään, Jouni Backmania, huolittu joukkoon vanhaan. Missäköhän vaiheessa puolueemme ymmärtää alkaa panostamaan nuoriin? Odotamme kovasti tätä komiata päivää.
   Vaalityön aikana tahtoni auttaa syveni entisestään. Tässä maassa on moni asia todella pielessä. Ja nyt puhun nimenomaan sellaisten ihmisten kohtelusta, jotka ovat huonotuloisia ja moniongelmaisia. Valitettavasti heidän määrä on kasvussa. Näistä ihmisistä ei pidetä ääntä eivätkä he itse kykene itsestään ääntä pitämään. Mekään emme ole muistaneet heitä kuunnella. Voidaksemme näin vaalien jälkeenkin katsoa hyvin mielin itseämme peiliin, meidän pitää muistaa arvomme ja ideologiamme.
   Vielä vaaleista. Varmasti lähipäivinä löytyy kymmeniä virallisia ja vähemmän virallisia syitä siihen, miksi hävisimme vaalit. Mielestäni pääsyy miksi hävisimme vaalit on se, että emme ole tehneet töitä riittävästi niiden tärkeiden asioiden eteen, mitä olemme luvanneet. Mietitään vaikka eläkeläisiä. Moneen kertaan on luvattu palauttaa kansaneläkkeen pohjaosa, vähentää eläkkeiden verotusta, korjata indeksiä ja ajaa eläkeläisten asioita. Vaalituloksesta näemme, kuinka hyvin olemme onnistuneet tehtävässämme.
   En osaa sanoa, miten maailma makaa neljän vuoden päästä, mutta sen voin sanoa, että jos emme ala seuraavien vaalien kampanjaa tänään, monta kyyneltä tulemme vuodattamaan. Nyt on paha olo, mutta neljän vuoden päästä on vielä pahempi olo, jos emme tartu hommiin. Pahinta on katkeroituminen. Sitä älkäämme salliko. Aatteemme olkoon vahva ja raivatkoon tietämme tässä harhautettujen yhteiskunnassa. Ruotsin esimerkki antaa meille voimia. Siellä demareiden kannatus on noussut lähes 45 prosenttiin. Taistelu jatkuu!

Visiointia työstä, palkasta ja työntekijöistä

Työ on parasta sosiaalipolitiikkaa ja me demarit tavoittelemmekin taasen 100 000 uutta työpaikkaa. Jotta tämä onnistuu, on eduskunnan tehtävä paljon muutoksia ja viilattava lakeja.

   Työn vastaanottamista on parannettava ja työttömyysturvaa soviteltava. Omavastuuajasta on luovuttava. Liian moni työtön pelkää menettävänsä toimeentuloaan menemällä hetkeksi aikaa töihin. Harjoitusajan irtisanomiskäytäntöjä pitää selkeyttää. Pääluottamusmiestyössäni eteeni tulee jatkuvasti tapauksia, kun työnantaja voi irtisanoa ennen neljää kuukautta syystä kuin syystä. Jos ei naama miellytä, ulos pliis. Ja liitto on autuaan voimaton. Selkeyttäminen on ensimmäinen keino pätkätöiden purkutalkoiden aloittamiseksi.
   Myös työllistämistä tulee helpottaa. Pienyrittäjien työntekijöiden palkan sivukustannuksia tulee laskea. Nyt kynnys palkata firmaan itsensä lisäksi toinen on melkoinen. Valtion on syytä harkita matalapalkkatukea myös alle 26-vuotiaille. Tällä ehkäistäisiin nimenomaan nuorten isänmaan toivojen syrjäytymistä.

   Työnteon pitää olla kannattavaa ja työn tekemiseen pitää kannustaa. Suomessa on yli 600 000 köyhyysrajan alapuolella elävää. Tähän summaan asti, joka on 820 euroa, tulojen tulee olla verottomia. Tämä lisäisi nimenomaan kaikista heikommassa asemassa olevien toimeentuloja ja ostovoimaa. Tämä veroratkaisu myös palauttaisi osaltaan kansaneläkkeiden pohjaosan, joka luvattiin palauttaa aikoja sitten sekä helpottaisi taitetun indeksin vaikutuksia.

   Akava on tutkinut, että ne opiskelijat, jotka käyvät opintojen yhteydessä töissä, valmistuvat paljon nopeammin kuin ne, jotka eivät käy. Eikö olekin hämmentävä tieto, kun peilaa tätä siihen, että tähän asti ollaan nimen omaan taisteltu sen puolesta, ettei opiskelijat kävisivät töissä. Tulorajoja onkin syytä nostaa. Työssäkäynti opiskeluiden yhteydessä vain parantaa valmiuksia työllistyä valmistumisen jälkeen.

   Maistereita alkaa kuitenkin olla jo liikaa ja akateeminen työttömyys on tuttu termi. Jotta voimme vastata työvoimapulan haasteisiin, meidän pitää lisätä ammatillisen koulutuksen vetovoimaisuutta. Tähän reseptinä toimisi ammattikoulututkinnot eli niin sanotut ammattikoulukirjoitukset, opinto-ohjauksen terävämpi ote ja vanhempien asennemuutos. Ei se lukio autuaaksi tee.

   Palkkaluokituksista on syytä luopua. Jos nainen X työskentelee Nokian Pitkässäniemessä, hänellä jää yli 200 euroa vähemmän palkkaa käteen, kuin jos hän työskentelisi Taysissa. Melko reilua? Uudistus voisi olla myös yksi keino muuttoliikkeen hillitsemiseksi ja autioituvien alueiden hengissäpitämiseksi.

   Palkasta ylipäätänsä. Se ei monilla keskeisillä aloilla houkuttele enää yhtään. Kuntien onkin aloitettava oma aktiivisempi palkkapolitiikka, jotta osaajat jäävät kuntiin. Esimerkiksi Tampereella on aivan liian pitkään palkkapolitiikkana ollut alin lainkirjaimen täyttävä palkka.

   Ihmiset pidetään töissä joustavoittamalla työaikoja perheen ja työn yhteensovittamiseksi, tarjoamalla heille jatkokoulutusta osaamisen parantamiseksi ja palkkaamalla riittävä määrä henkilökuntaa. Sairauspäiväpoissaolot ovat olleet huudossa viimeaikoina. Ratkaisuna tarjoan Ruotsin mallia, interaktiivista työelämäkorkeakoulua, tänne Pirkanmaalle.

Suomi tarvitsee köyhyyspolitiikan

Suomessa on suuri joukko, joiden tulot eivät riitä päivittäiseen elämään. Suhteellinen köyhyys on lisääntynyt entisestään. Köyhyysrajan, 820 euroa, alapuolelle jäävistä puolet on työttömiä, opiskelijoita tai muita työmarkkinoiden ulkopuolella olevia. Noin neljännes on eläkeläisiä. Loput ovat lapsiperheitä. Näissä kaikissa ryhmissä köyhien määrä on lisääntynyt.

Köyhyydellä on yhteiskunnallisesti useita vaikutuksia. Taloudellisesti se ilmenee huonona ostovoimana ja heikkona veronmaksukykynä. Terveydellisesti se näkyy sairauksien kasvuna ja heikkona kuntona. Työllistymisen näkökulmasta se huonontaa mahdollisuutta työllistyä ja rajaa koulutuksen saantimahdollisuuksia. Se myös näkyy peruspalveluiden saannin näivettymisenä. Demokratian kannalta se näkyy aktiivisuuden vähenemisenä, äänestysinnon laimentumisena ja päätöksenteosta pois jäämisenä. Ympäristöllisesti voidaan sanoa, että rahattomuus poistaa mahdollisuuden vaikuttaa ympäristönmuutokseen.

Voimme poistaa näitä ongelmia, jos tahtoa löytyy. Verotuksen rakennetta pitää muuttaa niin, että pätkä- ja osa-aikatöiden vastaanottaminen ja tekeminen kannattaisi. Pienyrittäjien työllistämistä pitää tukea sivukustannusten laskemisena. Opintotuen jälkeenjääneisyys pitää saattaa vähintään toimeentulotuen tasolle ja tulorajoja on nostettava. Eläkeläisten verotusta on muutettava niin, että alle köyhyysrajan menevistä veroista ei tarvitsisi maksaa veroja. Tällä hetkellä verotuksen takia tarvittava summa haetaan toiselta luukulta ja on siis joka tapauksessa pois yhteisestä kassasta.

Myös yli 1000 euroa tienaavien eläkeläisten verotusta pitää uudistaa niin, ettei se ole läheskään yhtä paljon kuin palkansaajien. Eläkkeiden tasokorotukset on tehtävä veroa vähentämällä. Kuntien on otettava käyttöön sosiaalinen luototus pienituloisten ongelmien ratkaisemiseksi, työllistymisen kannustamiseksi ja mielenterveysongelmien vähentämiseksi. Pikavipit tulee kieltää lailla. Lapsilisää ei saa vähentää toimeentulotuesta.

Helsingin Sanomien läskisota ei ollut tuulesta temmattua. Ihmiset on saatava liikkumaan, pitämään itsestään huolta. On tutkittu, että mitä vähemmän tienaa, sitä enemmän lihoo. Epäterveellinen ruoka on paljon halvempaa. Kuntien pitää luoda liikkumiseen kannustava palkkajärjestelmä. Koululiikuntaa on kehitettävä monipuolisemmaksi ja traumaattisuutta estäväksi keinoksi koko aikuisiän liikkumisen takaamiseksi. Liikuntasetelien käyttöönottoa on kannustettava enemmän ottamaan yksityisen sektorin palkitsemiskeinoksi.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että ennaltaehkäisevillä tulonsiirtoratkaisuilla, kannustavalla veropolitiikalla ja aikaista havaitsemista korostavilla keinoilla säästämme tulevaisuudessa melkoisen tukon rahaa. Tämä raha on elintärkeää viimeistään silloin, kun iskee seuraava maailmanlaajuinen taloudellinen taantuminen. Jos muistamme, että yhteiskunta on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, meillä menee hyvin.

Meillä on kaikki. Meillä on pelko. Se ajaa meitä kaikkeen mitä olemme. Mitä tarvitsemme. Olemme vain kumisevia vaskia. Heliseviä symbaaleja. Mutta emmehän me voi ajatella omilla aivoillamme, koska meille sanotaan mikä on oikein, mitä meidän pitää ajatella, mihin meidän pitää käyttää aivojamme. Entäs jos olemme siinä pisteessä, ettemme tajua katua. Onko se paha? Onko se meidän vika?

Me etsimme turvaa, suojaa. Turvaa toisista, että olisimme parempia, hyväksyttyjä, yhteisöllisiä, en äänestä, ei kukaan muukaan. Emmekä halua muutakaan. Turvallisuus on eliitin tapa hallita ja silti haluamme sitä, koska pelkäämme hemmetisti. Turvallisuudentunteen haluaminen aiheuttaa pakkasen, taantumisen.

Tiedätkö miltä tuntu kävellä tuolla, kun kaikki tuijottaa, kun kaikki haluaa, että olemme jotain mitä emme ole ja kun emme tiedä mitä olemme. Katkeruutta täynnä, unelmat rikottuina. Mutta rajoista huolimatta yritämme parantaa maailmaa ja meitä estetään tekemästä se. Se sattuu. Tiedämme kaiken sen, mitä muut ovat tehneet väärin, mutta meille jauhetaan niitä samoja oppeja, joita isäisät jauhavat. Yhä vaarimme oppi kainalossamme, pikkuveljemme kuolleena, mummumme toinen äitimme, voimme sanoa, että me tulemme lävitse, kaikesta huolimatta.

Kyräilevät ennakkoluulot ja krooninen joukon paine on sinetoitu paketti nakertamaan nuorison itsetuntoa. Mutta sitähän valtaapitävät juurikin haluavat. Pelko heillä puntissaan pitää mielessä omaneduntavoittelun ja etuusristiriidat. Jotkut ovat valmiita myymään oman äitinsäkin pysyäkseen pallillaan. Se on vähän sama asia kuin Eppu Normaali tai Dingo. Ne luultavasti tajuavat, toivottavasti, että heidän pitäisi lopettaa, mutta he tekevät yhä uudelleen kampäkkejä. Ihan vain huvikseen, kun ei ole muutakaan. Toisaalta, ei Popedakaan varmaan koskaan lopeta.

Tämä kaikki on meille valmiiksi luotua. Emme tarvi hampaita, pureskelu on tehty puolestamme. Vähän niin kuin kuluttaminen. Se on tarpeiden tyydytystä, tekee hetkeksi iloiseksi kuin alkoholi konsanaan. Tämäkin ronski eliitin tapa hallita massoja. Rahan kautta rauhaa. Ostakaa vaikkei tarviskaan.

On helppoa samaistua. Unohtaa oma itsensä, oma totuutensa, kaikillahan meillä sellainen on, jossain, selkäytimessä. On helppoa kuunnella muiden totuuksia, olla niissä mukana. Olla kuin ei olisikaan, kunhan ei aiheuta ristiriitaa, kunhan ei aiheuta ilkeitä katseita. Mutta mitä virkaa on ihmisellä, jolla ei ole omia mielipiteitä, omaa tahtoa, omaa uskoa vaikuttaa, toimia, muuttaa totuuksia ja tulevaisuutta? Vaatii rohkeutta kantaa oma itsensä. Uskaltaa olla eri mieltä. Kunnia kaikille niille, joilla on pokkaa olla oma aitoja!

Meillä on kuningas, jota tottelemme ja teemme vain sen, mitä tajuamme, mutta ymmärtäisimmekö enemmän ilman näitä kahleita, syitä miksi. Meillä on kuningas, mutta koska tiedämme kaiken tämän, meitä estetään toimimasta. Vapauden vankilassahan me kaikki haluamme olla, sitähän Mr Bush'kin kokoajan jutustelee.
Meillä on kaikki. Meillä on pelko. Meillä on demokratia.

Arvon toverit, tein joululevyn! Jos joku kuuntelee sitä, niin minusta voisi tulla mahtava sooloartisti. Odottelen jo innolla Risto Asikainen soittoa ja olen jo suunnitellut kysymyksiinsä vastaukset.
"Asikaisen Risto tässä tere, onko Joonas?"
"Juu täällä ollaan!"
"Kuuntelin sun levyjä."
"Juu."
"Se oli aikas heikko."
"Juu?"
"Mut sävelsin tossa sulle 12 uutta viisua ja lauloin ne lätylle."
"Juu."
"Ja kannetkin toi Marja jo teki, otettiin sun kuva tuolta sun nettisivuilta."
"Jee."
"Niin, että aattelin vain kysästä, että onko ok, että levy menee huomenna kauppoihin."
"Jee."
"No ei siinä, muuta, huomenna kuudelta levynjulkkarit Vanhalla moro!"
"Juu."
   Joulu on saamisen ja antamisen aikaa ja tätä mieltä Ristokin on. Siksi hän aikoi antaa 12-kertaisesti joulumieltä musiikin muodossa minulle. En tiedä, muuttiko Risto laulujeni lyriikoita, mutta tekemäni joululevy kertoo päässäni pyörivistä asioista. Siitä, että ihmiset välittävät yhä vähemmän toisistaan, täällä on yhä enemmän yksinäisiä, täällä on yhä enemmän hajonneita perheitä, yhteiskunta pirstaloituu ja yhteisöllisyys hupenee. Levy kertoo vastuuntunnottomuudesta ja sen pakoilusta, se kertoo alkoholismista ja päänsekoittamista, siitä, että jouluaattona Suomessa lyödään eniten. Perheväkivalta on asia, josta ei liikaa puhuta, eikä tiedetä, eikä haluta tietää. Ikävimmät asiat on helppo lakaista maton alle, olla hissukseen ja toivoa parempaa, kunnes taas se Marjatta tulee silmä mustana töihin ja sanoo kaatuneensa rapussa. Yllättävää on myös se, että kolmasosa perheväkivallasta kohdistuu miehiin, että nykyään Sepotkin kärsii, pikkusepoista ja -marjatoista puhumattakaan.
   Levy kertoo siitä, kuinka pitkälle voi päästä rakkaudella, siitä, että saa rakkautta ja pystyy antamaan sitä. Se on melkoinen taitolaji, mutta rakkaus on yhteiskunnan paras tukimuoto, sossusta sitä ei saa. Levy kertoo myös siitä, että mihin johtaa se, jos rakkautta ei saa. Ja toinen asia, mitä ihminen ei saa, on aika. Koska elämme innovaatioiden maailmassa, ja Suomi tarvitsee kehittyäkseen yhä erilaisempia ideoita työpaikkojen saamiseksi, ajattelin perustaa yrityksen, joka myy aikaa. Olen jo miettinyt vastauksetkin kysymyksiin.
"Oy aika Ab, Lepistö tere!"
"Tässä Jorma moron, tarvitsen aikaa ja äkkiä, hirvee kiire!"
"Joo se on satasen tunti, paljo pistetään."
"No paljon!"
"Ok pistän pari päivää ja lähtee meilitse ihan just ja nyt Jorma, rentoudu!"
   Suomen kansa käyttää jouluun 800 miljoonaa euroa joka vuosi. Jos tähän lasketaan päälle henkiset kustannukset, korkeat paineet, stressireaktiot, epäinhimillinen puurtaminen, ja jonotus ideaparkeissa sun muissa kauhun katedraaleissa, päästään aikas huimiin summiin. Ja tämä kaikki, jotta joulusta saataisiin rauhallinen. Tätäkö se rauha vaatii? 40 eurolla saisi 200 lapselle rokotukset johonkin kaukaiseen kehitysmaahan. Mitä sinä annat tänä vuonna lähimmillesi?

Fakta ilmastonmuutoksesta on ollut tiedossa vuosikymmeniä. Vasta nyt on keksitty että ilmastonmuutoksella on taloudellisetkin seurauksensa. Päättäjät ovat vihdoin heräämässä mukaan keskusteluun kun ympäristöasioiden laiminlyönti on viemässä meidät syvään maailmanlaajuiseen lamaan. Englannin hallituksen teettämässä tutkimuksessa saatiin selville, että ilmastonmuutokset taloudelliset vuosittaiset vaikutukset bruttokansantuloon voivat nousta jopa yli kymmeneen prosenttiin. Tutkimuksessa verrattiin tulosta toisen maailmansodan aikaiseen tilanteeseen. Sitäkö me haluamme?
   Myös Amerikassa on asiaa tutkittu. Tutkija Kerry Emanuel on osoittanut, että trooppiset pyörremyrskyt ovat voimistuneet ja pidentyneet viimeisten 30 vuoden aikana. Myrskyjä ei ole aiempaa enemmän, mutta tuulennopeudet ovat entistä kovempia ja myrskyn laantuminen kestää pidempään. Myrskyjen tuhoisuus seuraa hyvin tarkkaan meren pintalämpötilaa, joka on noussut samaan aikaan noin puolella asteella.
   Sekä tuulen nopeudet että myrskyjen kesto ovat nousseet noin 50 prosentilla 70-luvun puolivälistä lähtien ja samalla myrskyjen laskennallinen tuhoisuus on noussut lähes kaksinkertaiseksi. Kun näille myrskyille alttiiden rannikkoalueiden asutus on samanaikaisesti lisääntynyt, on kehitys menossa huonoon suuntaan.
   YK:n asiantuntijat ovat arvioineet, että maailman keskilämpötila nousee 1,4 - 5,8 celsiusastetta tämän vuosisadan aikana ellei kasvihuonekaasujen päästöjä vähennetä tuntuvasti nykyisestään. Tämä tarkoittaisi sitä, että meren pinta nousisi jopa kuusi metriä, joka tarkoittaisi katastrofaalisia tuhoja. Toinen puoli asiassa on se, että jo nyt aavikoituminen uhkaa yli 1,3 miljardia ihmistä.
   Ei pahaa ilman hyvää. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on lähdetty seuraamaan EU-maiden jalanjälkiä ilmastonsuojelussa. Kymmenkunta osavaltiota on jo asettanut itselleen tavoitteet teollisuuden päästöjen vähentämiselle. Samoin on tehnyt lähes sata kaupunkia. Myös Yhdysvaltain energiateollisuudessa, joka tuottaa 40 prosenttia maan kasvihuonekaasujen päästöistä, on herätty. Monet energia-alan johtajista näkevät, että päästöjen rajoittaminen on edessä myös Yhdysvalloissa tuota pikaa. Ilmasto- ja ympäristökysymyksiin keskittyneen vuoropuhelun päästyä vauhtiin seuraavien EU:n puheenjohtajamaiden on pidettävä huolta, että dialogi voimistuu entisestään. Aika alkaa olla otollinen Yhdysvaltain vetämiseksi mukaan Kioton jälkeiseen ilmastosopimukseen vuonna 2012. Toisaalta kioton sopimus on nykyisellään täysin riittämätön. Suurista maista mm. Kanada, Japani ja Venäjä saavat sopimuksen mukaan jopa lisätä päästöjään.
   Suomeen valmistuu biodieseliä tuottava jalostamo, ja biopolttoaineiden osuuden polttoaineiden energiasisällössä on vuoden 2009 alusta lähtien oltava vähintään viisi prosenttia. Nyt meillä on hyvä mahdollisuus tehdä suomesta biopolttoaineen ykkösvientimaa. Tätä kautta rakennamme myös parempaa työllisyyspolitiikkaa.
   Vihreät arvot ovat muuttuneet markkinavälineeksi. Ehkä se on hyvä asia, jos se aiheuttaa ihmisen heräämisen. Totuus on se, että ihminen ei ole kaikkivoipainen. Meidän on turha imarrella itseämme sillä, että olemme huolissamme maapallon tuhoamisesta. Paljon todennäköisempää on se, että loppu tulee ensin ihmiselle kuin maapallollemme.
   Loppuun haluan vielä mainita erään ympäristöfilosofin kirjoituksesta napatun kohdan, jonka luin pari viikkoa sitten Hesarista. Hän sanoo "Ympäristönsuojelu on aina mennyt trendeittäin. -80-luvulla oli ydinvarustelu, -90-luvulla happosateet, 2000-luvulla ympäristönlämpeneminen. Tämä trendikkyys hautaa todelliset ongelmat allensa, kun vain jäävuorin huippu on näkyvissä. Lyön vetoa, että 2010 kukaan ei enää jauha ilmastonmuutoksesta."
   Hyvät toverit, pitäkäämme huolta, että kyseinen filosofi on väärässä ja tehdään ympäristönsuojelusta kokonaisvaltainen trendi. Se on ainoa keino, millä koko kansa saadaan mukaan taistelemaan puhtaamman ja kylmemmän planeettamme puolesta.
   Arvotasolla koko ympäristökäsite asettaa luonnon ja ihmisen vastakkain. Ihminen on osa luontoa, mutta olemme vieraantuneet siitä. Emme tiedä mistä ruokamme tulee, asumme kaupungeissa, kaukana kaatopaikoista ja katastrofialueista, emmekä tiedä mitenkä toimintamme vaikuttaa ympäristöön, koska emme näe seurauksia heti. Mikäli sama tahti meidän ympäristöntuhoamisessa jatkuu, se johtaa tilanteeseen, jossa ihmisen elämä maapallolla loppuu. Jos haluatte tietää, miltä maapallolla silloin näyttää, käykää marssissa. Siellä on suurinpiirtein yhtä hyvä meininki, kuin täällä tulevavaisuudessa.

Joonaksen köyhyyspaketti

Maanantaina marssin yhdessä tuhansien muiden kanssa maita ja mantuja opintorahan korottamisen puolesta. Tukea halutaan nostaa ja se viesti oli selvä. Tähän kansanedustajat sanoivat, että hyvä fiilinki ja että oikealla asialla olette. Kuitenkin minua on jo pitkään askarruttanut eräs asia. Kun köyhyyspaketeista on puhuttu, esiin eivät ole tulleet verotusasiat ja niiden ylipäätänsä olemassolo.
   Kysyisinkin heti alkuun, että mitä järkeä on siinä, että kansakunnan köyhimmille maksettavista tuista peritään veroa? Tällähän vain lisätään byrokratiaa ja kun tukia sitten yritetään nostaa, niin sama nosto tapahtuisi poistamalla verot näistä tuista. Opintoki 10%, työttömyyspäiväraha, vanhempainpäiväraha, lastenhoidontuki kaikki 20%. Nämä ovat kaikki vähimmäispidätyksiä. Ennakonpidätys tehdään siis aina, poikkeuksena opintotuki, vähintään 20 prosentin suuruisena! Tähän lisätään vielä aina 2 prosentia, jolla maksetaan tellit yms.
   Tämä on rankkaa ja väärin. Eikö paras köyhyyspaketti olisi sellainen, joka poistaisi tukien verotuksen ja täten yksinkertaistaisi tukisysteemiä ja sen hyödyllisyyttä suuresti? Keskustelin asiasta myös Kelan eri tasoilla olevien työntekijöiden kanssa, ja he olivat kanssani täysin samaa mieltä. Lisäksi kun muistamme tukien koot, niin huomaamme, etteivät ne tuo edes valtion kassaan suuria summia verotuksen avulla. Mutta tuen saajia verotus lyö isolla kädellä.
   Haluan kysyä lisää. Miksi ihmeessä eläkeläisiä ei ole otettu mukaan veronalennuksiin? Olemme jo lähes kymmenen vuotta alentaneet säännöllisesti verotusta, mutta se on kohdistunut vain työssäkäyviin. Eikö tämäkin olisi kovin kohtuullista ottaa mukaan osaksi köyhyyspakettia?
   Entä tämä. Mikä järki on siinä, että kotihoidon tukea ei voi saada, jos äiti tekee osa-aikatyötä? Onko järkevää rankaista siitä?
   Ja kun vauhtiin pääsin, niin vielä pari asiaa. Eduskunta päätti nostaa lapsilisää. Kiva juttu, mutta se ei auta pätkääkään heikompituloisia, koska lapsilisä otetaan pois toimeentulotuesta. Järjetöntä!
   Ja vielä siitä indeksoinnista. Mikä siinä on niin vaikeaa? Eihän tukia kannata edes nostaa, jos ei niitä sido indeksiin. Elintasokustannukset kasvavat kokoajan ja tuet laahaavat jäljessä, koska indeksointi puuttuu.
   Kaikki nämä ehdottamani muutokset lisäisivät sitä maankuulua ostovoimaa ja sitä kautta olisivat mainiota työllisyyspolitiikkaa sosiaalipolitiikan lisäksi. Eli nämä muutokset toisivat itsensä takaisin monin kerroin.
   Oi te arvon demarit, jotka pohditte niska limassa, mitenkä ihmeessä ne seuraavat vaalit voitettaisiin: Näillä muutoksilla voitamme vaalit seuraavat 20 vuotta!

Tampereen demokratia ja aseveliakseli

Ensimmäisen kerran Suomen vaiherikkaassa historiassa Tampereella on oikeistolainen johtaja. Miten tässä näin pääsi käymään?

Kaikki alkoi siitä, että pidettiin perinteiset kabinettineuvottelut rakkaan aseveliakselin kanssa ja päädyttiin sopimukseen, että muiden puolueiden kanssa ei neuvotella
pormestarikysymyksessä. Kuitenkin kävi niin, että Kokoomus päätti alkaa käymään kauppaa vihreiden kanssa asiasta. Ja saivatpa kuin saivatkin melkoisen kokoisen kaupan ja näin vihreät oli ostettu Timo Peen taakse. Kaupankäynti on siitä hauskaa hommaa, että siinä karsiutuu turhat moraaliset ja ideologiset esteet ja siirrytään teatterin maailmaan. Näytös oli valmis alkamaan.

Varoittelin toki aikaisemmin siitä, että onko järkevää, että muiden puolueiden kanssa ei neuvotella. Eikö se kuulu kuitenkin kuuluisaan käsitteeseen nimeltä demokratia? Kuulin Vihreiden ja Kokoomuksen sopimuksesta ennen äänestystä, vaiheessa jolloin mitään ei
enää ollut tehtävissä. Kysymys kuuluukin, miten neuvottelijat voivat olla tällaisesta tietämättömiä?

Esirippu avattiin. Rustatessani Tainiota paperille, tiesin jo, että olimme hävinneet. Moni naama oli pelosta ymmällään tuloksen tultua, mutta hommahan meni vain niin kuin oli sovittu.

Hauskinta esityksessä oli se, että Vihreät ihmetteli koko neuvottelujen ajan sitä, miksi demarit eivät neuvottele heidän kanssaan. Näyttääpi siltä, että olemme joutuneet Kokoomuksen apupuolueen rooliin, jonka demarit ovat valitettavasti tuntuneet omaksuneen niin monessa suuressa kaupungissamme. Kannattaisikohan meidänkin ryhtyä miettimään jatkossa rohkeammin läheisempää yhteistyötä Vihreiden ja vasemmiston kanssa, jotka kuitenkin ovat ideologiselta perustaltaan huomattavasti
lähempänä demareita kuin Kokoomus? Näinhän demarit toimivat lukemattomissa muissa Euroopan maissa.

Nyt kaivataan uutta neuvottelukulttuuria ja toimintatapojen muokkausta. Tämä edellyttää uusia tuoreilla näkemyksillä varustettuja ihmisiä demarivaikuttajiksi ja pian, tai demareiden ote vallankahvasta tulee väistämättä murtumaan. Enkä puhu nyt vain Tampereesta.

Itse asiassa koko hallitus-oppositio-asetelma pitäisi purkaa kuntatasolla. Vähintä, mitä voimme tehdä, on siirtyä punavihreään aikakauteen. Piirileikki ja kokoomushössötys saa loppua tässä kaupungissa. Tilanne ei ole nyt millään tavalla terve eikä tuore.

Ja vielä loppukliimaksi: Kokoomuksen kaupankäynti ei ollut niin onnistunutta kuin demarien taktiikan puute. Tein valtuustoon aloitteen pormestarikansanäänestyksestä. Ryhmäni kielsi minua jättämästä aloitetta, joten sovimme, että Tynkkynen (vihr) jättää sen. Vihreiden ryhmänjohtaja kertoi minulle, että aloitteeni sai Vihreät Hannan puolelle, mutta kun selvisi, että en saa allekirjoittaa omaa aloitettani koskien pormestarikansanvaalia, he vaihtoivat ehdokasta. Vihreille kansanvaali oli ykkösasia. Vihreät tekivät päätöksen, että eivät voi olla puolueen takana, joka vastustaa kansanäänestystä. Demokraattisesti arvelluttavaa.

Suomen reaalinen bruttokansantuote on kasvanut puolet isommaksi viimeisen kymmenen vuoden aikana.Siltikin köyhimmän viidenneksen tulotaso on pysynyt samana kuin se vuonna 1993 oli. Tässä on keskeinen ongelma, mihin pureutua.
   Työkehitys on ollut hyvää tämän hallituskauden aikana. Yli 50 000 uuden työpaikan lisäksi täksi vuodeksi on ennustettu yli 30 000 uutta työpaikkaa. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus. Keskuuteemme on ilmestynyt uusi väestönosa, työssäkäyvä köyhä. Paradoksaalista, mutta totta.
   Tämän lisäksi meillä on selviä koulutuspoliittisia ongelmia.
Ihmiset eivät työllisty omalle alalleen. Esimerkkinä vaikka se, että vuonna 2004 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 25 prosenttia
naistradenomeista työllistyi koulutusta vastaavalle alalleen. Ei sen niin pitäisi olla, että kun olet neljä vuotta vääntänyt
korkeakoulussa, liukuhihnailet kaupan kassalla. Elämme
ylikouluttautuneessa Suomessa.
   Suomi tarvitsee kiireesti väkeä perusduunarialoille. Niistä on jo nyt pula ja seuraavan kymmenen vuoden aikana työelämästä poistuu pirusti suuria ikäluokkia. Ministeriön tavoite siitä, että kaikista opiskelijoista 70 prosenttia saa akateemisen loppututkinnon, joutaakin romukoppaan. Esimerkiksi täällä Tampereella valtuusto päätti tässä kuussa, että ammatillisen koulutuksen houkuttelevuuteen tullaan satsaamaan kunnolla ensi vuonna.
   Kuntien tilanne on todella ongelmallinen. Minua pelottaa, että olemme siirtymässä takaisin juurille, siihen, että kunnissa hoidetaan vain ne kaikkein vaivaisimmat. Yhä laajenevan kilpailutuksen taka-ajatuksena on se, että yksityistäminen lisääntyy ja pitkällä tähtäimellä tämä suosii maksukykyisiä. Kuntien palvelu- ja rakenneuudistuksella onkin varmistettava se, että muutkin kuin lain vaatimat palvelut jatkuvat ennallaan. Esimerkiksi lautakunta, jota minä edustan, kulttuuri-ja vapaa-aika, kylpee talousongelmissa.
   Sdp:n pitäisi yhä tiukemmin paneutua köyhyysproblematiikkaan.Tuloerot kasvavat ja köyhää pistetään kyykkyyn. Turvaamalla kaikille toimeentulo pidetään yllä myös tulevaisuuden hyvinvointivaltiota. Me emme voi millään tavoin ylpeillä köyhyyspaketillamme. Se sai esimerkiksi eläkeläiset lähinnä nauramaan hallitukselle.
   Jos hyväksymme nyt muodissa olevat irtisanomiset ja jatkamme vain yhteiskuntavastuun hokemista, köyhyys tulee lisääntymään entisestään. Nyt meitä köyhiä on 600 000 Stakesin tutkimuksen mukaan. Sdp:n pitää ottaa sydämen asiakseen irtisanomissuojan vahvistaminen. Jatkossa irtisanomisen pitää maksaa yritykselle. Nyt se on aivan liian vaivatonta.
   Porvariyhteistyön vahvistuminen on tosiasia. Tämä ei saa lannistaa meitä, vaan meidän on syytä ottaa tämä mahdollisuutena. Porvarit ovat kuuluisia sammakoistaan. Viimeisenä mainittakoon tasaveromalli Tällaisiin meidän pitää hanakasti tarttua, sillä nykyajan suomalainen haluaa turvaa. Tämä turva syntyy korkealla progressiivisella
verotuksella ja sen avulla luotavilla palveluilla sekä suuremmilla tulonsiirroilla heikompiosaisille.

[sivun alkuun]

Elokuu 2006: Hirviöiden voitonmarssi
Mika on taas päättänyt päivänsä. Mika työskentelee puhelinmyynnissä. Hänen kuukausiansionsa ovat 1200 euroa. Hän tietää, että se ei ole paljon, mutta hän tietää myös elävänsä pahoinvointivaltiossa. Vaikka hän tietää, hänen ei tarvitse ajatella. Hän on turtunut ajattelemaan, joten päätti lopettaa sen. Muut päättävät hänen puolestaan. Hän tekee
työtä, jota voisi mitata hyödyllisyysasteeltaan hamstereiden hommaan juoksupyörässä.
Mika on tavallinen suomalainen mies. Ei puhu liikaa ja on kohtelias. Viime viikolla Mikan paras kaveri hirtti itsensä. Vaimo petti ja syvämasennus hoiti loput. Mika on niin yksin, ettei ole inhimillisesti katsoen mahdollista, että hän on täysin hukassa.
Mika tykkää katsella eduskunnan töitä. Hänkin haluaisi yhtä tarmokasta ja jäntevää hommaa itselleen. Valitettavasti hänellä ei ole rahaa päästä sinne. Mika on huomannut, että eduskunta on outo paikka. Joskus siellä kulkee hirviöiden paraati ja toisinaan taas voitonmarssi, aivan kuin hänen päässään, mutta nähtävyyksiä on siellä aina enemmän kuin mistä kykenet maksamaan.
Mika ei mene ensi viikolla töihin, koska pomo sanoi, että myyntiä ei ole tullut tarpeeksi, joten on pidettävä viikon pakkolepo. Tämä on jo toinen viikon pakkoloma kuukauden sisällä ja seuraavan tullessa pomo sanoi antavansa kenkää. Vaikka palkka on pieni, Mika voi olla hyvillään, koska neloskerroksessa puhelinmyyntiä tehdään kolmen ja
puolen euron tuntipalkalla. Kukaan ei myöskään tiedä ammattiliitosta
puhumattakaan siitä, että kuuluisi semmoiseen. Pakkolomalla Mika käy isällään Lapissa. Sinne hän menee bussilla, koska EB on siististi cool. Mikan isä on Reijo ja hän nauttii runsasta minimikansaneläkettä. Hän ei uskalla aamuisin nousta sängystä ja kohdata täydellisyyden tyranniaa.
Töihin palattuaan työpaikan vierustoveri Jyri valittelee mahakipuaan ja lähtee lääkäriin. Lääkäristä tullessaan hän ilmoittaa sairaslomastaan, johon pomo vastaa, että irtisanon sinut sairasloman aikana. Niin. Jyri ei ole ehtinyt olemaan neljää kuukautta töissä.
Tänään Mika saa potkut. Mika ostaa lohdutukseksi sarjiksia, koska mies, joka ostaa sarjiksia ei voi olla paha tyyppi. Hän myös oppii, joka päivä jotain uutta. Tänään hän oppi, että jos pystyt valmistamaan jotain, valmista miekkoja, sillä myöhemmin et muuta kaipaa kuin miekkoja. Hän myös oppi, että kannattaa luottaa hevosiin ja veikkauksiin, mutta älä luota maahan, joka syö aamiaiseksi sinun kaltaisia poikia.
Sota ei ole hauskaa, kun kaikki kaatuneet ovat meidän puolelta.

Heinäkuu 2006: Lordi vs. Muhammed
Älkää pelätkö. En aio puhua Lordista. Eiköhän siitä ole tarpeeksi jo kuultu. Jos ei joku vielä tiedä, mikä Lordi on, niin ei kannata edes vaivautua. Sen sijaan voisin puhua Muhammedista. Tai jumaluudesta. Tai katsotaan nyt mihin juttu kehittyy.

Tulipa luvattua kummia. Haluan olla mediaseksikäs ja tämä juttu on parempi, kun Lordi vilisee täällä. Lordi teki sen, mihin vain Muhammed ja Da Vinci koodi -kirjanen ovat pystyneet vuosikymmeniin. Hirviömme aiheutti historiallisen joukkoboikotin. On se vaan outo homma. Se, että kymmeniätuhansia tapetaan öljyn takia esimerkiksi Irakissa, ei aiheuta mitään vastaavaa kapinaa. Mutta kun joku suomalainen, joka sattuu voittamaan jotkut viisut, joissa taiteen taso on nolouden tuolla puolen, ja joutuu vielä esiintymään lehdessä ilman naamaria, suomen kansa nousee kapinaan ennenarvaamattomaan.

Muhammed onnistui tekemään saman arabimaissa. Arla koki miljardien tappiot, kun joku tanskalainen tampio halusi käyttää sananvapauttaan ja kritisoida vierasta uskontoa. Kyllä nyt vähempikin saa juuston maistumaan pahalta. Sitten alkoi anteeksipyyntöjen sarja ja korkein johto kävi oikein kädestä päivää ja kumartamassa vilpittömyyden johdosta.

Sisältääkö sananvapaus kuvanvapauden? Kyllähän siitä laissakin köykäisesti jotain todetaan, mutta eipä satu kyseinen pykälä sisältämään julkkiksia. Ihan kuin ne olisivat jotenkin niin erityinen ryhmä. Missä menee yksityisyyden suoja ja minkälaisia uhrauksia rocktähti joutuu tekemään? Oli miten oli, taas alkoi anteeksipyyntöjen sarja. Seiska on paha numero yksi. Sitä en olisi ikinä uskonut. Lehti on meinaan tasoltaan niin heikko ja harmiton, että siitä ei ole harmia kenellekään. Enemmänkin säälittää ne, jotka joutuvat kuluttamaan elämäänsä sellaisen vessapaperin lukemiseen.

Kun etelässä halutaan olla hyvää pataa Muhammedin kanssa, halutaan samaa sivellä Lordin kanssa Pohjolassa. Kaikki haluavat samaan kuvaan ja opetellaampa vähän pirunmerkkejäkin.Onhan se vaikea merkki näyttää. Valtionjohto voisi harkita jonkinlaista kurssia sen opettamiseksi. Lordia on kysytty ehdokkaaksi perussuomalaisista alkaen aina Keskustan lestadiolaisiin asti. Tuskin menee kauan, niin miehellä on oma tv-show.

Takaisin anteeksipyyntöihin. Myöhemmin jonoon asettuivat Iltalehti ja Saksasta asti on tulvinut anteekseja. Jälleen on kyse rahasta. Vihdoinkin kun Suomen kansa on saatu yhtenäiseksi, ei paree sitä alkaa härnäämään. Sillä on katsokaas sellaiset seuraukset, että enää ei iltapäivälehtiä ostettaisi. Lordin kanssa siis ei paree pelleillä ja lehdet sen hyvin tajusivat. Ja tämä kaikki suomalaisten aktiivisuuden ansiosta.

Kyse on jonkinlaisesta jumaluuden etsimisestä. Muhammed on vielä kovaa valuuttaa etelässä, mutta täällä jo etsiskellään jos
jonkinlaista pelastajaa. Kansa tarvitsee sankareita, niinhän se menee, mutta missä ovat kaikki nämä aktivistit silloin, kun puhutaan asioista, joilla on todella jotain merkitystä?

[sivun alkuun]

Nyt on aika. Aika tehdä SDP:stä Superpuolue. Se ei kuitenkaan käy sormia napsauttamalla. Ilmapiiri on kuitenkin nykypolitiikassa
sellainen, että se on täysin mahdollista. Ihmiset hakevat turvaa pahaa ja lipevää porvaria vastaan.
   Mitä se superpuolue sitten tarkoittaa? Se on sitä, että kasvatamme kannatuksemme reilusti yli 30 prosenttiin. Se on sitä, että teemme itsestämme taas työväenpuolueen. Se on sitä, että teemme itsestämme mielipidejohtajan. Ja sitä, että arvostamme uusia kykyjä ja annamme heille tilaa ja vastuuta keskuudessamme.
   Olen jo kauan miettinyt, enkä ole suinkaan ainoa, että missä
veivaavat nuoret miehet puolueessamma? Varmasti rannalla, juhlien, raikuvasti kesästä nauttien, mutta eivätpä ainakaan puolueemme päätöksenteossa.
   Arkadianmäki vilisee nuoria kauniita ja fiksuja demarinaisia, mutta miehiä ei näy missään? Vaikka olen toki aina naisista kovasti pitänytkin, niin kyllä vallan kahvaan pitäisi saada
äkäseen myös aatteellisia einiinkonservatiivisia nuoria uljaita
demarimiehiä. Nyt tilanne on suorastaan häiritsevän omituinen.
   Taisi olla Backman joka viimeksi totesi minulle, että "koita nyt Joonas tehdä jotain tälle mun leimalle, en kestä sitä enää." Leimalla hän tarkoitti tietenkin nuorimman demarimiehen leimaa. Ja ompa tainnut kantaa sitä koko kansanedustajauransa. Ei siinä mitään, Jouni on huippusälli, mutta kyllä tässä nyt joku on pielessä, vai mitä tuumaat?
   SDP:n keski-ikä on tällä hetkellä lähes 60 vuotta. Tämä kehitys ei ole kestävää ja mehän olemme ekologinen liike. Toivottavasti jatkossa myös enemmän. Puolueemme on puo-lillaan käyttämätöntä reserviä. Nyt on aika nousta juoksu-haudoista ja näyttää, että täältä pesee.
   Takaisin Superpuolueeseen. Ei meille riitä enää vappumarssit ja ryhmäkurit ja juhlapuheet ja karkkienjaot ja seminaarit. Puoluetoiminnassa on mielikuvitus rajana. Miksemme käytä sitä? Onkin syytä perustaa imagoryhmä miettimään 2000-luvun poliittista kuvaamme ja sitä, miten se näyttäytyy ulospäin. Tähän voimme paljon vaikuttaa.
   Nyt on aika saada nuoret miehet vallan keskiöön, niin
sukupolvileikkaus on onnistunut. Ja eihän sieltä eduskunnasta löydy kohta enää edes näille vimmaisille naisille kihlaus-ehdokkaita. Nytkin jo niitä joudutaan hakemaan muista puolueista. Ei tämmöinen vetele. Menee hyvät naiset hukkaan.
   Rakentakaamme siis jatkossa niin nuoret kuin vanhat, yhdessä, puolueestaamme entistä parempi. Ja muista pitää aate kirkkaasti mielessä, koska ilman sitä on turha haaveilla arvojohtajuudesta. Julistan lähtölaukauksen kohti Superpuoluetta ammutuksi! Ja oikein aurinkoista ja rentouttavaa keskikesän juhlaa kaikille tovereille!

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että me täällä Suomessa olemme niin pihalla maailmasta, että siksi meitä ei juurikaan kiinnosta muut ihmiset kuin me. Oma napa paras napa sanoo suomalainen ja sillä siisti.
Minua risoo suuresti tällainen ajattelu ja siksi olenkin lähtenyt yhä vahvemmin ajamaan maahanmuuttajien asioita. Ahneus pyörittää maailmaa, mutta se ei ole mitenkään tervettä. Hyvät lukijat, me olemme sairaita. Mutta toivottavasti emme yhtä huonossa kunnossa kuin ministerimme Kari Rajamäki. Karihan on sitä mieltä, että somalit Somaliaan ja sitä rataa. Lisäksi hän on sitä mieltä, että toimeentulotuen antaminen
maahanmuuttajille ei ole kovinkaan järkevää.
Voisimmekin kerätä addressin hänen erottamiseksi, että saataisiin jotain järkeä Suomen maahanmuuttajapolitiikkaan. Suomelta puuttuu täysin linja. Tai linja kyllä on ja se on rasistisuus. Tämän lopettamiseksi esitän Joonaksen 12 harrasta pyyntöä. Lukekaa hyvät ihmiset.

1.Missä on meidän globaali vastuumme? Ensinnäkin jos kaikki rikkaat maat nostaisivat kehitysapunsa yhteen prosenttiin bkt:sta kriittinen köyhyys saataisiin kokonaan hävitettyä maailmasta. Eikö se toisi myös meille rikkaille hitosti lisää talouskasvua ja potentiaalisia markkinoita?
2. Olemme juhlineet isojen maiden huippusaavutusta antaa anteeksi velkoja kaikista köyhimmille maita. Hurraa vaan ja unohdimme sanoa, että samalla vähensimme kehitysapua samaisella summalla. Onko nyt fiksu olo?
3. Suomeen on äärimmäisen vaikea päästä. Suomessa on alle 17 000 pakolaista. Onko se paljon? Kansan suussa niitä usein on vähintään puoli miljoonaa ja puolet niistäkin on niitä neekereitä. Kiintiöpakolaisten määrä on nostettava vähintään Euroopan keskitasolle ja pian.
4. YK:n on tehtävä perussopimus, jossa hahmotellaan kaikkien
jäsenmaiden vastuut ja velvollisuudet aahanmuuttopolitiikassa. Tämä on ihmisoikeusasiaa parhaimmillaan.
5. Myös Eu:n otettava niskasta itseään kiinni. Nykyisellään
maahanmuuttaja käsitellään vain yhdessä jäsenmaassa ja kriteerit maiden kesken ovat todella erilaiset ja epätasa-arvoiset. Esimerkkinä Kreikka ja Itävalta. Kreikassa viime vuonna hyväksyttiin 0,3 prosenttia hakijoista, Itävallassa yli 50 prosenttia. EU:n pitää ottaa homma hanskaansa ja laatia yhteiset pelisäännöt.
6. Lääkärit pääsevät Suomeen siivomaan. Jesh! Onkin kysyttävä, että miksi ihmeessä tänne tulisi maahanmuuttajia? Tutkintojen vastaavuus on saatava kuntoon nopeasti.
7. Suomessa käsittelyajat venyvät hävettävän pitkäksi. Näinä aikoina maahanmuuttajia väliaikaissijoitetaan looseihin, jotka eivät noudata Suomen hyvän elämän arvoja. Resursseja onkin lisättävä niin, että epätietoisuus ei kasva sietämättömäksi. Nyt jo maahanmuuttajat ovat keskeinen mielenterveyspalveluiden käyttäjä, mm. tästä syystä.
10. Sirpaloitunut maahanmuuttajahallinto on keskitettävä yhden ministeriön alle ja näille asioille on luotava vastuuministeri.
11. Integroituminen yhteiskuntaan alkaa kielen kautta ja ilman sen osaamista se on käytännössä mahdotonta. Riittävä kielikoulutus taattava nopeasti. Nyt odotusajat saattavat venyä esim täällä Tampereella lähelle vuotta ja opetuksen taso ei anna tarpeeksi välineitä kielen hallintaan.
12. Maahanmuuttajat ovat eläköitymisemme pelastus työelämässä. Tampereen kaupungin onkin annettava työnantajana esimerkkiä palkkaamalla prosentuaalisesti
saman verran maahanmuuttajia kuin niitä Tampereella on eli noin 3 prosenttia.

Maahanmuutto ei ole turvallisuuspolitiikkaa, niin kuin meillä ajatellaan, vaan ihmisoikeuksien kunnioitusta. Me olemme aina muuttaneet. Suomalaisia asuu jokaisessa maailman valtiossa. Miksi me emme siis anna mahdollisuutta niille, jotka tulevat tänne? Herätkää hyvät ihmiset.

Huhtikuu 2006: Rakkaus on kaunis sana
Sitä taas tuli suunniteltua kaikki. Ne perinteiset tiedäks. Muutama kakara, omakotitalo, iso auto (biokaasulla toimiva) ja se tanskandoggi. Pienessä aikaa ihminen muuttuu aivan toiseksi. Sisäistää erilaisen ideologian. Aivopesee itsensä rakastamaan, jotta saisi elämälleen tarkoituksen. Rakastamaan, jotta voisi hyväksyä itsensä kaikkine vikoineen. Niinkuinse toinenkin, siinä vieressä, ylä- ja alamäessä, hyväksyy, hymyillen.

Veikko Lavi siitä joskus lauloi ja taitaa olla se fysiikan laki. Toisaalta olisikohan näin, että unelmien tarkoitus on rikkoutua, koska mitä tapahtuisi, jos kaikki unelmat toteutuisivat. Kaikista tulisi samanlaisia kuin niistä, jotka luulevat olevansa muutakuin ovat. Tai sitten tapahtuisi kuin Bruce Taivaanlahjassa ja jokainen voittaisi lotossa, sen 2 dollaria.

Mä laulan meidän uudessa levyssä But how much you do for love, ja joka kerta huutaessani sen mikkiin lavalla, tunnen suunnatonta tuskaa, sillä tajuan, etten itse ole kykeneväinen täyttämään tuon lauseen ääretöntä vaatimusta.

Kuinka paljon sitten voi vaatia toiselta. Missä menee raja? Mikä on järkevää? Ja mikä on sitä rakkautta? Ihan sama, mutta helvetisti se sattuu, kun tulee se puhelu. Tulee semmonen syvä hiljaisuus ja niin kylmä, etteiees pysty itkeen.

Ja sitä taas pitäs aivopestä itsensä uudestaan. Tätähän tämä on. Elämä. Jatkuvaa muuntautumisleikkiä. Tosi-tv:tä ilman katsojia. Tai niin, ainoa katsoja on sun elämän henki, jota sä rukoilet ja toivot, ennen kaikkea toivot, epätoivoisena. Aivopestä itsensä tunteettomaksi. Luoda itselleen se tyhmä panssari, ettei taas heti sattuisi. Ihminen kestää suhteellisen pienen määrän iskuja, ennenkuin muuttuu. Muuttumisleikit on ihan kivoja, mutta kun oikeasti muuttuu, se on kuin huutaisi jotain oivaltavaa itsestään nurmikolle.

Ja jäljelle jää odotus. Siitä, että tulet takaisin, taas, joskus. Sitten kun ei enää uskalla toivoa, jää kärsivällisyys. Kärsivällisyys on valttikorttini ja hirttosilmukkani. Hirtän itseni sanoihin, joita en koskaan pystynyt sanomaan. Mitä en pystynyt tekemään.

Kuule, ja unta kaikki tämä, totuus kauniimpaa.

[sivun alkuun]

Maaliskuu 2006: Helppouden lyhyt oppimäärä
Sain kirjeen levy-yhtiöltä. Siinä sanottiin, että "Olette hyvää musiikkia, mutta emme voi ottaa teitä, koska ette ole tarpeeksi helppo bändi." Hetken tuumailtuani, ajattelin, että jaahas olemme siis huonoa musiikkia radioihin. Kotvasen kauemmin mietittyäni, tajusin, että tässäkin on kyse rahasta: emme ole tarpeeksi kuuluisa, joten meidän markkinointi yleisölle, ei ole tarpeeksi helppoa, vaan vaatii pikkasen enemmän rahaa.

Helppous on päivän sana. Sitä kaikki halajavat. Olen jopa ymmärtänyt, että helppous tuo tietynlaisen turvallisuuden tunteen käyttäjälleen. Esimerkiksi kun menet töihin ja jos siellä on tylsää, niin pelaat peliä, joka on pokeri ja tasan tarkkaan sama nettipokeri kuin 113 aikaisemmalla kerralla. Ja turvallisuushan on kaikki kaikessa, presidenttiehdokkaillekin.

Eilen myin taas liittymiä, tällä kertaa Kurikkaan. Vastaus oli jotakuinkin tämmönen: "Kyl maar mä sen liittymähän ottahisin kuu tarjouskin ja kaikkee, notta mutta mä joutuuhisin käymään pankisa, suoravelootusta notta tiäräthän."

Toinen asiakas sanoi, että "mä mielelläni maksan sen 50 eeroo enempi vanhalle operaattorille, jos vaihtoehtona joutuisin kuluttaan aikaa yhteystietoni antamiseen sulle". Kaikin puolin erittäin rentouttava ja mukava jobi.

Helppous näkyy kaikessa. Vaikea on out. Mutta tämähän tarkoittaa myös sitä, että haasteet ovat out. Ja tämähän tarkoittaa taantumusta. Jokatapauksessa, mitä ikinä teetkin, luultavasti on jo keksitty keino, miten voit tehdä saman asian helpommin. Mieti nyt! Jotkut vielä leikkaa leipäänsä itse, vaikka maksamalla euron enemmän saat sen saman pötkäleen leikeltynä!

Lähden tästä kehittelemään laitetta joka ottaa mahasta 1000 kaloria pois automaattisesti, kun ajattelet hiihtolenkkiä. Suunnitteilla on myös opiskelupankki, josta opiskelija voi lainata opintoviikkoja sen verran, että tulee maisteriksi, huom. ilman korkoa. Hiiohoi ja huraa, helppous kaiken voittaa!

[sivun alkuun]

Helmikuu 2006: Viisi kiloa sinne tänne
Kun uusi vuosi koittaa, on jälleen aika tehdä lupauksia. Ja niilleähän on vain taivas rajana. Joku lupaa laihtua 15 kiloa, joku tehdä töitä enemmän, joku ostaa uusia vaatteita tai matkustan Kiinaan ja valaistun.

Miten olisi välillä erilaiset lupaukset. Lupaan käydä lapsen jääkiekkomatseissa, vierailen useammin mummon luona, hankin bioroskalaatikon, lupaan hymyillä naapurille. Vaatimattomuus kaunistaa ja kun lupaa pieniä asioita, on varmempi pohja, että tulee myös toteutettua se, mitä on suustaan päästänyt.
Laihduttaminen ei enää edes ole muotia. Uuden tutkimuksen mukaan pieni ylipaino lisää elinvuosia eli kantakaa hyvillä mielin joulun kerääntyneet jenkkakahvat. Ei meitä miehiä ainakaan kiinnosta, jos nainen painaa 5 kiloa enemmän tai vähemmän, vaikka niin joku saattaa väittääkin. Jos kuitenkin väkisin haluat vääntää ja laihduttaa, koska Annassa niin sanottiin, niin huomaa, että et ehdi tekemään niin paljon töitä.

Työnteostakin haluan haastaa. Tehkää vähemmän työtä, niin jää enemmän vapaa-aikaa. Monet tuovat työt kotiin ja perhe jää vähemmälle. Itse olen oppinut vasta aikuisiässä kunnioittamaan perheeltäni saamaa huomiota ja olen siitä todella kiitollinen. Aika lasten kanssa ei mene koskaan hukkaan. Liika työ lisää stressiä ja nostaa painoa. Jos lupaa uutenavuonna tehdä enemmän töitä, niin pitää sietää myös lihominen.
Elämässä parasta on se, että aina voi tehdä parannuksen. Aina voi kehittyä. Aina voi tulla paremmaksi ihmiseksi. Kun ihmiset tekevät parannuksia, myös maailma tulee paremmaksi. Kehitys on kokonaisvaltaista. Uusi vuosi on mainio aika muuttaa elämäänsä, unohtaa menneet ja ottaa oppia virheistään. Kunhan jaksaa mietiskellä ja tutkiskella itseään, huomaa kyllä muutoksen. Muutos on aina tie uuteen, mielenkiintoiseen huomiseen. Ihminen ilman muutosta on kuin ullakolla pölyttynyt virveli.
Ja vielä siitä shoppailusta. Huomasitko, että tuli taas ostettua äitille väkinäinen joululahja? Joku turha tavara, jolla ei oikeastaan tee mitään? Alennusmarkkinat ovat nyt tosiasia. Älä osta roinaa, sijoita kulttuuriin. Vie itsesi tai kaverisi konserttiin tai teatteriin. Saat paljon paremman mielen. Kyllä sitä tavaraa on ihan tarpeeksi tässäkin pitäjässä.

Parempaa uutta vuotta kaikille!

[sivun alkuun]

Tammikuu 2006: "Joonas, auta meitä!"
Hieman satoa viime vuodesta:
Työttömyys on saatu laskusuuntaan koko maassa. Silti vielä Pirkanmaa on selkeästi yli maan keskiarvon. Valtuuston talousarviokokouksessa päivittelin sitä, että Tampereen työttömistä kolmannes on yli vuoden ollut työttömänä. Tästä huomaa, ettei enää riitä, että yhteiskuntatakuu koskee alle 25-vuotiaita, vaan se pitää ulottaa vanhempaan sukupolveen myös. Tämän mahdollistaa työmarkkintatukiuudistus, joka tuli voimaan vuoden vaihteessa.

Pätkätöiden asema pitää pintansa, yrityksistä huolimatta. Otan pari esimerkkiä. Itse työskentelen todellisella matalapalkka-alalla, jossa tuntipalkka saa alas omanarvontuntoni. Mutta aina on huonompia. Työpaikkani alakerrassa väki työskentelee kolmen euron tuntipalkalla! Vieläkin surullisempaa on kuulla se, että tämä ei ole lainvastaista, sillä työnantajalla on oikeus olla antamatta ollenkaan tuntipalkkaa, vaan luotetaan pelkkään provikkaan. Ja tämähän sopii työnantajalle. Ammattiyhdistysliikkeiden tavoitteeksi on saatava tuposopimuksiin malli, joka sitoo työnantajat riittävään pohjapalkkaan. Provisiohuijausmallit on lopetettava.

Puhelinmyyntialat eivät ole ainoa esimerkki. Kävin yksi päivä Makuunissa. Työntekijä tuli juttelemaan luokseni ja sanoi hätääntyneenä: "Joonas, auta meitä!" Syy hätään on todellinen. Videovuokrausalalla työntekijöiden palkka on 5,2 euroa tunti. Alalla on niin sanottu keltainen tessi, joka tarkoittaa sitä, että työntekijät ovat töissä ilman lisiä. Tälle alalle on saatava kaupan työehtosopimus.

Ja ketkä sitten palvelualoilla ylipäätänsä raatavat? Opiskelijat. Suomen opintotuki on paljon pienempi kuin muissa pohjoismaissa ja tämä varmistaa sen, että opiskelijat vievät työttömien työpaikat, koska heillä ei ole varaa opiskella. Tämä on kehnoa työllisyyspolitiikkaa. Sak:n pitää ajaa rajusti opintotuen korottamista.

Valtuusto ei ainakaan auttanut tätä tilannetta yhtään päättäessään talousarviokokouksessa vähentää työllistämismäärärahat 600 työntekijään 650 työntekijästä. Tämä aiheuttaa lisääntyviä vaikeuksia kaupungin käytännön työskentelyssä, näkyvänä esimerkkinä muun muassa liikuntatoimi.

Ei huonoa ilman hyvää.

Sain valtuuston strategiaan muutoksen, joka mahdollisti kotihoidontuen nostamisen. Muuten se olisi pysynyt samana. Tämä muutos toi 500 000 euroa lisää rahaa. Lautakuntapuolella sain muutoksen talousohjelmaan, joka mahdollistaa nuorisokahvilan suunnitelman aloittamisen. Myös bändikämppäaloitteeni on saanut paljon keskustelua aikaiseksi ja tuloksena Pyynikin Trikoon kämpät säilyvät alueella ja Kaukajärveltä vuokrataan 15 bändille tilat. Ennakkoäänestys oppilaitoksiin on aloite, minkä läpimenemisestä olen iloisin.

Vuoden paras yllätys viime vuoden aikana on ollut kuitenkin Syke-hanke. Hankkeen aikana on syntynyt kaikki pirkanmaalaiset nykyiset sosiaaliset yritykset, joka on yli puolet koko maan kaikista uusista sosiaalisista yrityksistä. Sosiaalisen yrityksen idea on se, että valtio maksaa osan työntekijän kuluista työnantajalle, jos työntekijäksi otetaan pitkäaikaistyötön tai vajaakuntoinen. Tämä uudistus olkoon jatkossa yhä tehokkaampi keino kamppailussa työttömyyttä vastaan.

Toivon kaikille voimia taistelussa paremman maailman puolesta. Me voimme tehdä muutoksen. Tänäkin vuonna.

[sivun alkuun]