Untitled Document

Jouluun on aikaa kaksi viikkoa. Jänskättää. Ei se, saanko lahjoja, vaan se, että kuinka paljon Suomen alamäen eteen kuluttajat saavat lapioitua sontaa. Nyt kun ollaan pohjalla, kannattaisi kaikkien kuluttaa kaikki rahansa kaikissa mahdollisissa paikoissa. Ja jos ei käteen tartu mitään järkevää, muista sanoo lahjansaajalle "ajatus on tärkein".
Olen usein miettinyt, että mikä ajatus? Sekö, että "ostin väkisin tolle jollekin jotain, jotta se ajattelis mua kohtaan jouluisasti, lämpimästi". Vai että "nyt se joku ymmärtää, kuinka paljon mä olen stressannut ton eteen ja pilannut laatuaikaani ostoskatedraaleissa". Ehkä jouluna kannattaisi olla ajattelematta, niin sykkisi paremmin uutena vuotena.
Joku tietenkin argumentoi minua vastaan ja sanoo, että etkö sinä ymmärrä, että joulu on monelle suuri lovi kukkaron pohjalla, keskimäärin yli 800 euron lisämenolisäys talouksiin. Tähän voisi vastata, että ota lainaa tai jos haluaa olla ovelampi esittää vastakysymyksen: kuoliko vapahtajamme turhaan silloin joskus? Koska pankit ovat pitäneet tarkkaa huolta meidän globaalista hyvinvoinnistamme (ja jos pieniä flippauksia on sattunut, niin ne johtuvat vain kuluttajien ylikuumenemista, pääasia, että on tunteita), kannustavat ne nyt joulunkin kunniaksi nostamaan hieman kulutusluottoa. Koska sinä olet sen arvoinen.
Nuori on fiksu, eikä kävele pankkiin asti. Siellä joutuu jonottamaan ja ihmisiä vaivaa, toimistotiloissakin, jokavuotinen ruttotautijoulustressi, joten miksi ihmeessä mennä sinne. Fiksu ottaa pikavipin. Korotkin tuskin yltävät edes 20 prosenttiin. Miksi vaihtaa hyvää tuttua toiseen. Varsinkin aikana, jolloin nuorten määrä, jotka joutuvat maksamaan pikavipeillä vuokralaskunsa, on noussut selvästi.
Tampere on täynnä orkestereita. Löytyy Lovexia, Uniklubia ja kaiken maailman Negatiivistakin. Meitä vaivaa sama autuus: ei ole valinnanvaikeutta, kun ei ole rahaa. Siksi päätimmekin laulaa. Lauloimme sielumme kyllyydestä, keuhkomme nuput kukkasiksi ja saimme aikaan rallin nimeltä "Let there be music". Laulu kertoo siitä, että tampereen kaupunginvaltuusto ei ole vieläkään ymmärtänyt, että Tampereella on yli tuhat bändiä, mutta kaksi harjoitustilaa.
Vaikka matematiikka ei ole rokkareidenkaan vahvuus, he ymmärtävät kuitenkin sen verran, kuinka monta ihmistä mahtuu sillipurkkiin. He ymmärtävät myös, että joulussa ei ole kyse rahasta, ei ostosjonoista, ei stressistä, ei kiireestä, ei ylensyömisestä eikä itsensä hengiltä ryyppäämisestä, vaan että joulu on samanlainen päivä kuin kaikki muutkin päivät. Silloin pitää tehdä toiselle hyvää, olla kiltti, auttaa niitä, jotka sitä tarvitsevat ja kunnioittaa lähimmäistä. Ja ennen kaikkea, silloin pitää laulaa.
Muista sinäkin, hyvä päättäjä, kun joudut pahaan debattiin ja argumentaatiosi on kipupisteellä, avaa salainen arkkusi ja kurkkusi ja laula. Laula niin maan komiasti, että vastakumppanisi alkaa laulaa kanssasi. Sitä kautta tulee varmasti parempia päätöksiä ja kiltimpiä lapsia. Kuuntele meidän laulumme osoitteessa www.myspace.com/tgr2008. Toivo sitä myöskin radioihin ja muista, että tontut ovat liikkeellä. Kaikkea hyvää ja parasta joulua. Minä tästä lähden Hämeenkyröön.

Tampereen kaupungin vuoden 2009 budjetti on päätetty. Ja vieläpä laajan sovun vallitessa. Jotta kuitenkin sopu oltaisiin saatu aikaan, pitää budjettikirjaseen saada kaikkien puolueiden ja mahdollisimman monen valtuutetun kädenjälki. Tämän jälkeen eri valtuutetut kestävät pahaa omaa tuntoaan taas ainakin seuraavaan budjettivaltuuston asti, joka muuten näillä näkymin on huhtikuussa.

Budjettivaltuusto oli oudoin ikinä ja jos tuoreimmasta päästä olevalla (mulla alkaa yhdeksäs vuosi valtuustossa) päättäjällä on haavi auki, niin lienee vaikea kuvitella vanhempien päättäjien tuskaa. Mutta ei. Ei sitä tuskaa näkynyt. Jotenkin tuntui, että kaikki olivat vaan pihalla.

Ai miten niin? Valtuustossa tehtiin huisi määrä, kolmenkymmenen luokkaa, lisäyksiä, joissa selvitetään tätä, kehitetään sitä, parannetaan tota, ja mahdollistetaan vielä tuota, mutta euron euroakaan valtuusto ei antanut näihin parannuksiin rahaa.

Valtuustossa puhuttiin vastuusta ja siitä mitä se tarkoittaa. Joillekin se tarkoittaa sitä, että ei livetä budjettikurista ja tyydytään siihen mitä on, joillekin sitä, että ollaan vastuullisia äänestäjille. Tässä onkin monella valtuutetulla joka kokouksessa arvovalintojen paikka. Minulle vastuu, ainakin taloudellisessa mielessä, merkitsee sitä, että jos parannetaan jotain palvelua, siihen valitaan x määrää euroja ja samalla osoitetaan, mistä tuo x määrä euroja otetaan pois. Tällaista kukstannusneutraalisuuttakin on mahdollista harjoittaa.

Valtuuston tekemä kustannusneutraalisuus on taas jotain aivan toista. Valtuutettujen tekemien esitysten eurolisäys on nolla, mutta niiden kustannusvaikutus ei ole nolla. EI kukaan valtuutettu ole niin tyhmä, etteikö ymmärtäisi, että jostain se on pois, jos jotain toiseen panostetaan, tilanteessa johon parannukseen ei ole osoitettu minkäänlaista pesärahnaa.

Valtuuston päätös tulee käytännössä tarkoittamaan sitä, että itse asiassa valtuusto ulkoisti tämän kuuluisan vastuun virkamiehille. Tällä hetkellä eivät hekään tiedä, mistä tämä kaikki on pois, tai mitä nämä kaikki kirjalliset lisäykset maksavat, niin kuin ei kukaan valtuutettukaan. Tulevilla apulaispormestarilla tulee olemaan kiire tarttuessaan yhä uudestaan siihen kirjaseen, johon ne päättäjät lisäsivät kovin paljon, ja kovin epämääräistä tavaraa. Toivotan voimia epävarmuuden keskellä.

Samanlaista vastuunpakoilua havaitsen Suomen hallituksen käyttäytymisessä. Tulemme löytämään edestämme monet aikapommit, jollei niihin puututa pikaisesti. Hallituksen 16 miljoonan euron luokkakokojenpienentämispotti on pelkkää poliittista kasvojenkohotusta. Mitään oleellisia käytännön parannuksia sillä ei saada aikaan. Sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuuksiin tulee ensi vuodeksi 21.3 miljoonaa. Kun se jaetaan tasan kuntien kesken, jäljelle jää noin 50,000 kuntaa kohden. Ja tämä oli hallitus joka lupasi pistää eritoten ikäihmisten palvelut kuntoon.

Nyt jos koska olisi satsattava investointiin. Taantuman kohdatessa ei ole syytä sulkea kukkaronnyörejä, vaan satsattava palvelujen laadun parantamiseen, jotta työllisyys pysyisi edes kohtuullisena. Myös Pirkanmaa odottaa nyt niitä suuria panostuksia.

Nyt kun syksy jo saa, ehkä, ja aamu-uni painaa kuin tonnin kanuuna takapuolessa, kannattaa ottaa käyttöön uusia jippuja. Pistät kellon soittamaan ja soitat saman tien jollekin, joka on myös aamu-uni ja viipyilevä ja jonka tarvitsee herätä. Oi sitä yhdessäheräämisen riemua ja päivä paistaa risukasaankin.
   Voit laatia seitsemänvaiheisen puhelinvastaajaääntä vastaavaa puhetta sisältävän ohjelman, joka hyppelehtii osiosta toiseen painamalla seuraavaa numeroa kännykässään ja näin huomaat jossain vaiheessa käveleväsi omilla jaloillasi kohti kahvinkeitintä ja vieläpä silmät auki.
   Sen jälkeen pitää kääntää hesari eteensä ja käydä läpi kimpassa päivän uutistarjonta, joka sekin ehkä vähän vilkastuu näin kohti pimeämpää. Voit pongata automainoksen, jossa sanotaan: ”Pitäisikö nyt ostaa Honda, kun saa iPodin kaupan päälle?” No totta hemmetissä. Sehän on vähän sama kuin ostaisit kolmion Larusta ja saisit vuoden banaanit siinä sivussa. Voisin niiden banaanien takia ostaa kämpän ilman katsomatta.
   Ilman nettiä ei olisi elämää, mutta netti myös ahdistaa. Lapsia. Siis vanhempien netin käyttö. Lapset ovat alkaneet lukemaan porukoittensa chattikeskusteluja ja tajunneet, että ”hei, isä pettää”. Tiedonportit ovat moninaiset. Mutta ei kerrota äidille eihän?
   Ruuan maksimaalinen hinta aiheuttaa kuluttajissa massaliikehdintää. Ei riitä se, että alv alennetaan, vaan aukiolot vapautetaan. Kyllähän kallista juustoa pitää saada aamukolmelta muualtakin kuin essonbaareista, mutta siinä vaiheessa, kun nälkä yllättää, hätä ei kadehdi keinoja. Mieti kuule ite omalle kohalles, kun rahattomana alkaa ahdistaa ja muistat politiikan kolme kultaista kirjainta: kiristys, uhkailu ja lahjonta, mutta et viitsi kiduttaa äitiäs, vaan Kempeleen Prismaa? Siinä on munaa.
   Turhautuneita riittää. Jokela-päivänä yksikin sairaanhoitajapotilas oli kirjoittanut foorumille, että taidanpa mennä sarjamurhaileen Hyksin käytäville. Itse asiassa mikseivät kaikki vaan ala kävelemään pommi taskussaan. Silleen, että sen verran pullottaa, että sytytyslangasta saa vastaantulija selkoa, niin lisääntyisi vähän varovaisuus. Tarkkaavaisuutta hyvät nuoret siihen touhuun, jota elämäksikin kutsutaan. Ja ryhtiä.
   Uutisointiinkin voisi parantaa: Hyks vähentää psykiatrian osastoja. Ole siinä sitten jonottanut viidettä kuukautta psykologille ja avaat aamusumussa tuollaisen, niin ranteet auki saman tien.
   Ryhtihyppelyn ja muutaman aurinkotervehdyksen jälkeen voit soittaa (tässä vaiheessa voi laittaa vaikka puhelimen kaiuttimelle, jos ei kaula taivu) muutaman itseväsäämäsi aamubiisin herätettävällesi. Jos ei hän tukehdu aamusumppiinsa, hän on täysin hereillä ja kipinöi elämänenergiaa. Nollasummapeliä, mutta meidänkin elämä kaipaa riskejä. Bonusta ropisee, jos kuulostat Cliftersiltä.
   Ja sitten se kaksipäinen vasikka. Hyvinkään Suopellon kartanolla vuonna 1931 synnytyksessä kuollut. Sen elämää voi käydä tutkailemassa luonnontieteiden museossa. Vain nyt. Yleisön pyynnöstä. Sinne.

Kaikki taitaa olla vain oman huonon omantunnon tilkitsemistä, parantamista. Laastareita liimaillein, päivittäin, paikkoihin, jotka vuotavat. Haavoihin, jotka kuivuvat huonosti. Sanovat, etta ihminen tekee kaiken itsekkäistä syista. Jos näin, itsekkyyttä on monenlaista. Se, että teoista, joista saa itselleen reippaan mieleen, muutkin saavat hyvän olon, ei voi olla kovin paha asia. Ajatteluketju konkretisoituu politiikassa. Tuskin kukaan politiikkaan haluaa tuntemaan jatkuvaa pahaa oloa. Tämä on kuitenkin tosiasia. Ikinä ei koe tekevansä riittävästi ja usein häviää. Politiikkaa on jatkuvaa häviämista, jonka keskellä onnistumisten pilkahdukset tuovat valoa, sisua ja jaksamista.
   Meidätkin voidaan polttaa ennen kotipesää. Tuntuukin, että ihmiset kulkevat elämää vain selviytyäkseen. Miltä? Putoamiselta, kuolemalta? Vanhemmiten uramme johdattamina opimme väistämään taitavasti ne ansat, joihin itse kutakin yritetään vajottaa. Opimme olemaan luottamatta kehenkään. Kasvamme erilleen muista ja samalla itsestämme. Lopulta emme enää tiedä missä vaellamme, mutta johtoajatuksena säilyy selviytyminen, joka toimii taskulamppuna kaiken hämärän keskellä. Siitä saamme voimaa ja johdatusta.
   Elämme keskellä ihmeitä. Ihminen tarvitsee jokaista ihmettä varten jonkinlaisen selityksen, jotta pystyisi jäsentämään maailman lokeroihin. Aivot ovat täynnä lokeroita, joista käytämme niitä, jotka eniten miellyttävät meitä. Meidän pitäisi ymmärtää, että ainoa järkevä tapa elää on elää sovussa maailman kanssa ja kunnioittaa sitä siitä, että se on luonut meille tämän kaiken. Me pyrimme koko ajan johonkin pois, johonkin suureen ja mahtavaan, vaikka ihmeet ovat ympärillämme. Etsimme onnea ilman, että ymmärrämme edes, mitä se tarkoittaa. Juomme kahvia kahviloissa, kirjoja tien varsilla, etsien häntä, joka koskaan tulee vastaan.
   Mutta ootappa kun joku onnen saavuttaa. Kuinka moni meistä pystyy olemaan vilpittömästi onnellinen toisen onnesta? Mistä sellaisia löytäisi? Kun vakoojat ja selkäänpuukottajat ovat kuolematon ammattiryhmä, on jotain pahasti pielessä.
   Tarinat, jotka rakennamme hiljalleen auttavat meitä vaipumasta synkkyyteen. Jos tarinoihin saa muut tai edes yhden rakkaan uskomaan, ne kestävät vuosien painon. Ihminen, joka ei tee virheitä, ei tee mitään muutakaan, mutta jos onnistuu olemaan joka päivä heikompi, voi saavuttaa vahvuuden. Jos pystyy rakastamaan kuolleita, rakastamalla elossaolevia, saa viimein rauhan.
   Niin, kaikki taitaa olla vain oman huonon omantunnon tilkitsemistä. Kahdella lupauksella voi silti päästä yllättävän pitkälle. Ei valheita. Ei valtataistelua. Voimme toki opettaa huomisen lapsille eilisen synnit. Tai jatkaa uskomista vilpittömään rakkauteen. Sinä päätät. Annan elämäni pelaastakseni hänen kaltaiset.

Näin kesällä, kun ei ole mitään, mistä kirjoittaa, jollei sitten satu omistamaan mielikuvitusta, joita harvoilla yli kymmenvuotiailla on, joutuu kirjoittamaan niinkin tylsästä aiheesta kuin mediasta. Olen aina ihmetellyt mediaa. Mediahan voi tehdä mitä vaan. Media on ihmisten valtias, kaikkien tiedostamattomien sankari, kaikkien aikojen legenda, jumala jo syntyessään.
   Lehdet ja televisio interneteineen käyttävätkin asemaansa erinomaisella tavalla hyväksi. Se, että Kimi Räikkönen juo vapaa-ajallaan (myöskin kuuluisat ihmiset pitävät alkoholista tässä oudossa maassa), Matti Vanhanen vaihtaa seuralaista kuin sukkia (jos haluat olla seuraava ääniharava, hanki paljon naisia itsellesi) ja että Meiju Suvas ei aio enää laihduttaa (voit olla kyllä varma, että kesän varmat laihdutusvinkit, unohtamatta rusketustärppejä, vilisevät vielä kaikilla palstoilla), pitävät suomalaiset ajassaan kiinni. Mikään ei olisi hirveämpää kuin tippua kärryiltä.
   Ylipäätänsä suomalaisia kiinnostaa haluaako Karita Tuomola lapsen ja jos ei halua, miksei halua tai ylipäätänsä, ketkä potevat kuumeisesti vauvaa heinäkuun helteillä. Yhtä tärkeänä, ellei hieman tärkeämpänä, voidaan pitää sitä, että Paula Koivuniemi ei aio vanhentua tai ylipäätänsä kukaan julkinen eläin ei aio ikääntyä, itse asiassa päinvastoin: jokainen yli viisikymppinen mediassa viihtyvä persoona rikkoo päivittäin fysiikan lakeja ja nuorentuu. Ja me muut siinä sivussa. Samaan aikaan kun nuorennumme, meidän pitää hakea vaatteemme H&M -nimisestä akvaarioikkunasta, jonka jälkeen tapahtuukin mielenkiintoinen mutaatio: keho nuorenee, mutta naama kamppailee vastaan.
   Kun keho nuorenee, nuorenee myöskin mieli. Vaikka eräs geriatrikaverini onkin sanonut, että ikä on korvien välissä, elämäntapasinkkuuden pakoileminen ei ole vielä lailla kielletty. Elämäntapasinkkuna oleminen on kuitenkin erittäin keskeinen keino havannoida nyky-yhteiskunnan sosiaalista rakennetta. Itse asiassa yhteisön on vaikea hyväksyä sinua, jos et ole elämäntapasinkku. Seurustelu on vanhanaikaista ja sitoo individualisuutesi johonkin toiseen kasaan orgaaneja ja tätä kautta vaurioittaa itsenäisyyttäsi ja sisäistä minääsi.
   Nykyään ei kannatakaan olla politiikko, koska politiikko ei voi sanoa mitään. Pelkää niin paljon tulla leimatuksi ihmiseksi, jolla on mielipide, että mieluummin ei kommentoi tai puhuu niin ympäripyöreitä, että voit sekoittaa hänen puhuvan norjaa. Fiksut ihmiset ovatkin tulleet valituiksi Idolseiksi (tai oikeastaan miksi vaan tosi-teeveetä-muistuttaviksi) ja saavat nyt läpi jokaisen lausuntonsa lööpeissä ympäri aakeeta maatamme. Vielä, kun heillä olisi jotain sanottavaa, homma fudais.
   Muusikot olivatkin pitkään loukkaantuneita ja lukuisia konsertteja jouduttiin peruuttamaan, kun Anna Eriksson sanoi tiukasti olevansa sitä mieltä, että suomirock on huonoa musiikkia. Tämän jälkeen moni myyntitilastojen kärjestä tipahtanut bändikeulakuva on saanut mahdollisuuden sanoa sanottavansa ja haukkua Annan julkisesti (ja toki siinä samalla hieman markkinoida sitä huonoa, mutta uutta levyään).
   Sitäpaitsi iskelmätähdethän ovat nykyajan rocktähtiä. Ajavat kovaa ja usein maistissa. Kansa kaipaa rattijuoppoja. He ovat kesän ja lukijoiden sankareita. Suurimmat sankarit saavat suurimmat haukut ja halventavimmat katseet. Jos Matti Nykänen ei tekisi joka kuukausi jotain typerää, mediassa syntyisi tyhjiö, joka jouduttaisiin paikkaamaan esimerkiksi kirjoittamalla viiksien pervoudesta. Sitäpaitsi viikset ovat muotia. Vai onko se jo niin naintiins?
   Olenkin melko varma, että medioissa on aina paikka vapaana hakukoordinaattorille. Hän on ammattilainen, joka käy läpi julkisuudenhenkilöitä ja soittelee heille, olisiko hänen tai hänen mahdollista sanoa huomenna näin. On vähän uutisista pulaa nääs, kesä ja kaikkee. Ehkä Suomessa asiat on vaan liian hyvin. Todennäköisempänä näen median käänteispsykologisen vallan. Voiko olla niin, että kun media ei kerro niistä asioista, joista tietää, että kaikkien pitäisi tietää ja keskustella avoimesti, yleisö pysyy tyynenä ja tyytyväisenä ja maksaa kiltisti seuraavankin kestotilauksensa.
   Oli miten oli, pysyttäiskö ajattomina? Se on aina muotia. Myös median ulkopuolella.

Innovaatioyliopiston kohumainen tulo synnyttää vanavedessään kuolaisia suupieliä ja unelmia. Innovaatio onkin päivän sana, mutta pumppaamalla yhteen keskukseen kaikki raha ja unohtamalla samalla muut ajatushautomot, kuten maakuntien yliopistot, ollaan kovin kaidalla tiellä. Innovaatioyliopisto toimii kyllä ukkosenjohdattimena niille kokoomusta kehuville parikymppisille blondeille, jotka tälläkin hetkellä ryyppäävät ensimmäistä ja viimeistä olustaan Astorin akvaariopaikoilla pukeutuneena parhaimpiinsa. Mutta mitä kaikkea hienoa muuta tämä maaginen laitos tarjoaa?

Juuri lakin päähänsä painanut ylioppilas tuskin malttaa ajatella koko kesänsä aikana muuta kuin tulevaa huippuyliopistoa, jossa nimenomaan hänen poikkeuksellista lahjakkuutta ja kykyä tuottaa tietoa kilpailukykyisesti tarvitaan.

Tarvitaan tai ei, uusi yliopistolaitos tulee. Näin on porvarihallitus päättänyt. Mutta voiko junaa vielä pysäyttää tai ainakin siirtää raiteelta toiselle? Uusi yliopistolaitos kaavailee vähentää kulttuuri- ja taiteentutkimusta jopa 50 prosentilla. Luovuus on siis tarkoitus nähdä uudestaan, siirtää se ei- luoviin aloihin. Mielenkiintoista, vai onko?

Voi olla, mutta luovuutta on tarkoitus poistaa urakalla. Opetusministeriö arvioi äskettäin aloituspaikkojen määriä eri koulutusaloilla vuonna 2012. Listaan kirjoittautui muun muassa seuraavia leikkauksia: filosofia 49 prosenttia, historia ja arkeologia 35 prosenttia, kirjallisuus 38 prosenttia ja politiikan eri tiedekokonaisuudet 52 prosenttia.

Opetusministeri Sari Sarkomaa perusteleekin leikkauksia sillä, ettei maistereiden tarvitsisi valmistumisensa jälkeen hillua kortistossa. Opetusministeriö on kuitenkin itse käyttänyt sellaisia ennustuksia, joiden mukaan esimerkiksi politiikkatieteiden alalta työntekijöiden eläköitymisprosessi on selvässä kasvussa. Lisäksi alan työpaikkojen määrä on lisääntymässä.

Olemmeko sitten siirtymässä yleissivistävien tutkintojen piiristä spesifimpiin, helposti määriteltäviin, erikoislääkärien tutkintoihin? Onhan helpompi hahmottaa viestintäjohtamisen professuuri kuin esimerkiksi valtio-opin vastaava. Vai näkeekö valtioneuvosto, että olemme siirtyneet aikaan, johon yleissivistävät tutkinnot eivät vain yksinkertaisesti natsaa? Kalusto vanhenee, sodassakin, puhumattakaan kampuksista.

Sitä paitsi onhan ekonomin hyöty mitattavissa rahana huomattavasti helpommin kuin esimerkiksi kansainvälisen politiikan maisterin. Viheliäinen broileri yrittää ottaa selvää Maailman pankin rakennesopeuttamislainojen vaikutuksista Indonesian yksityistämisprosesseihin. Ketä kiinnostaa?

Samaan aikaan kun koulutamme yhä enemmän juristeja ja insinöörejä (jotka muuten vielä vähän aikaa sitten kävelivät ovet paukkuen ulos korkeakouluista, syynä vaara kortiston), joudumme ottamaan käyttöön myöskin ”korjaussarjan”. Tähän sarjaan kuuluu mieletön määrä sosiaalityöntekijöitä, mielenterveyshoitajia, koulukuraattoreita ja psykologeja. Heidän tehtäväkseen tulee korjata tehotalouden kolhut ja karikot krapulastaan. He toimivat tulevaisuuden laastareina.

2010-luvun yliopisto on askel uuteen. Tabula rasa, johon pääsevät töhrimään ne, joissa on eniten munaa. Munattomat voivat jäädä sitten rauhassa nuolemaan pallejaan toimeentulotukiluukuille. Tai hei, ainahan voit kouluttautua sosiaalityöntekijäksi. Silloin sinäkin tunnet itsesi tarpeelliseksi.

Vallankumous alkaa sängystäsi

Iltalehti kerää adressia siitä, että pedofiilit saisivat kovemmat tuomiot. Ihan kiva juttu, mutta mikä taho pohtii sitä, että minkä takia kyseiset ihmiset ovat pedofiileiksi päätyneet? Mikä liike ottaa kantaa seurausten syihin? Mikä puolue tutkii taustoja ja pyrkii vaikuttamaan niihin? Minkä takia lastensuojelun tilanne maassamme on niin sekaisin? Miksi esimerkiksi Tampereella huostaanottojen määrä on kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa? Minkä takia vanhemmuus on hukassa ja emme pysty puuttumaan tarpeeksi aikaisessa vaiheessa kehittyvän nuoren ongelmiin?
   Voisimmeko me olla se puolue? Miksemme me tee adressia paremman lapsuuden puolesta? Miksemme me tuo laajalti esiin näkemyksiämme yhteiskunnan perusturvasta ja saa samalla itsellemme kannattajia, vieläpä allekirjoituksellaan? Miksemme kerää sitä kautta itsellemme uusia jäseniä? Milloin ryhdymme luomaan paikallisia mielenterveyshoitotakuita rajataksemme hiljaisten hätää lakien ollessa lapsuksia?
   Miksi me olemme ainoa puolue, jossa vastustetaan jäsendemokratian vahvistamista? Miksi kukaan ei ottanut kantaa siihen, kun ehdotin, että pormestariehdokkaamme valittaisiin jäsenäänestyksellä? Miksei puolueen johtajaa voi valita näin? Pelkääkö johtomme jäseniään? Miksi puolueaktiivit hokevat, että nuoria pitää päästää esille, mutta sitten kun on kyse omasta paikasta, niin siitä pidetään kiinni niin kovaa, että oma äitikin tulee rytäkässä myytyä? Miksei jokaisessa Suomen kunnassa ole Toveriklubia nuorten aktivoimiseksi? Koska alamme perustamaan puolueemme nuorisokahviloita näkyäksemme kaduilla koko ajan?
   Miksei hallitusryhmän kokouksista tehdä pöytäkirjaa, joka lähetetään kaikille valtuustoryhmän jäsenille tai ylipäätänsä jäsenille? Miksei jokaisesta lautakunnan kokouksen päätöksestä informoida jokaiselle asiaan jatkossa vaikuttavalle taholle? Milloin uusimme nettisivumme ja yhtenäistämme ne kaikille yhdistyksille imagon kohentamiseksi ja kollektiivisuuden lisäämiseksi ja huolehdimme, että sähköinen kommunikaatio toimii kaikissa yhdistyksissä?
   Milloin kunnallisjärjestöt alkavat kannustamaan kaupunginosa- ja kaupunginlaajuisiin kansanäänestyksiin kokemissaan kysymyksissä aktiivisuuden lisäämiseksi? Olisiko mahdollista luoda auttava puhelin/sähköposti -konsepti, johon jokainen kuntalainen voisi helposti saavuttaa puolueen ongelmiensa keskellä? Voisimmeko jatkossa sen lisäksi, että puhumme leipäjonoista, jakaa leipää noissa jonossa? Milloin me alamme ruokkimaan vähävaraisia vaalien välillä eikä vain ennen? Milloin me alamme olemaan se puolue, jonka paras vaalikampanja on vaalien välinen kampanja? Voisimmeko me olla joku päivä se puolue, johon voi turvautua, johon voi luottaa, joka ei jätä yksin?
   Vähemmän sisäsiittoisuutta ja salailua, enemmän välittämistä ja tekoja.

Yön pimeinä hetkinä mikään ei toimi paremmin kuin kitarannäppäily. Teinpä siis uuden laulun. Se kertoo jonottamisesta. Suomi voisi perustaa oman liputuspäivän jonottamisen kunniaksi. Vähintäänkin sen kokoinen kansallisaarre siitä on tullut meille.
   Mittaamattomasta arvosta kertoo myös se, että olemme laatineet sääntöjä, että miten saa jonottaa. Hetki sitten eduskunta keksi, että puoli vuotta on hyvä aika jonottaa. Yleisönosastoilla ollaankin kovasti reagoitu näihin sääntöihin. Puoli vuotta jonossa! Sehän on aivan väärän pituinen aika. Hallitus ei ole tainnut ymmärtää kansamme erityispiirteitä. Puoli vuotta! Eikö se voisi mieluummin olla vuosi, niin päästäisiin tasalukuun? Puoli vuotta, eihän se ole aika eikä mikään.
   Onneksi kunnat ovat ymmärtäneen yskän ja rikkovatkin tätä sääntöä aikas täsmällisesti ja ehdottamani vuosi näyttääkin monissa paikoin olevan lähempänä totuutta. Syy rikkomiseen on myös se, että valtio ei ole mahdollistanut omilla valuuttasiirroillaan kunnille mahdollisuuksia pysyä puolen vuoden rajoissa.
   Tämäkin on täysin ymmärrettävää, koska Suomi on rikkaampi kuin koskaan, ja sillä on huikea imagoarvo. Voihan ministerit kulkea nyt punaisilla matoilla valtiokäynneillään ja supistella muiden valtiojohtajien korviin, että "psst Suomi on rikkaampi kuin koskaan". Jos kyseiset rahat siirrettäisiin esimerkiksi jonotuksen vähentämiseen, ei Suomi olisi enää rikkaampi kuin koskaan.
   Jonot ovat myöskin esteettisesti tärkeitä. Kun kävelee ympäri kaupunkia ja näkee jonoja kaupassa, lääkäriasemalla, nuorisoneuvolassa, työkkärissä, Kelassa ja toimeentulotukiluukulla, tietää, että ihmiset ovat elossa. Kun väittävät penteleet, että täällä päin tehtäisiin itsemurhia oikein mitalipaikoille asti, noin maailman mittakaavassa. Niin ei kyllä pidä paikkaansa tuo: siellä ne ihmiset jonottavat, joka paikassa ja hyvin jonottavatkin ja ovat tottuneet siihen. Eivät varmaan edes enää tiedä mitä muuta tekisivät. Jotkut itkevät Kelassa ja toiset huutavat työkkärissä ja muut näyttävät hieman maanisilta, mutta sehän on komiaa: suomalaiset ovat herättäneet tunteensa ja uskaltavat tuoda niitä viimeinkin ihan suun ulkopuolellekin asti. Se on elämää!
   Ja oi sitä huutoa! Siitä voisi Tampereen sinfoniaorkesteri valmistella ensi vuodeksi juhlakonsertin kansalaissodan muistoksi. Ja turhaanpa vielä jonottavat: sairaanhoitajaäitini sanoi minulle, kun olin sairaalassa, että "kyllä ne sinua sitten hoitivat, kun huusin tarpeeksi kovaa".
   Sodan muistoksipa hyvinkin. Sen verran sodanrunteleman oloista porukkaa jonottelee ympäriinsä. Tämäkin on hyvä. Varsinkin näin itsenäisyyden juhlavuonna. Muistuupahan kaikille mieleen vanhat vaikeat ajat ja osaapa immeiset kunnioittaa sitä, mitä meidän eteen on aikoinaan tehty. Vaikka kaikki kuolevaisia ollaankin, tuntuu että vauhti tuppaa olevan joka paikassa kaikilla niin kova, että kuollakin on kiire. Mutta sanonpa vaan, että ei kannata kuolla nopeeta. Meidän itsepalveluyhteiskunta on varmistanut sen, että hautaankin pitää jonottaa.
   Rauhallisempaa joulunodotusta!

Koulutusjärjestelmämme konnankoukut

Jokelan jälkeen voidaan jauhaa kaikenlaista yhteiskuntamme rappiotilasta, mutta totuus on se, että päättäjämme ovat valmiita muuttamaan keskeisiä asioita vasta silloin, kun on liian myöhäistä. Tarkoitan tällä, että kuinka paljon pitää tapahtua, jotta päättäjät ovat valmiita ottamaan vakavasti kantaa asioihin. Poliitikkoja vaivaa kevytkenkäisyys ja vastuun pakoileminen. On helppo mennä esityslistojen mukaan ja hymyillä kauniisti. Välillä toki pitää moittia mielenterveyden huonoa tilaa, mutta yksi puhe ja taas kansa äänestää. Ongelma on se, että puhetta kyllä riittää, mutta ei ne sanat, vaan teot. Sitä tämä pahoinvointiyhteiskunta kaipaa.
   Peruskoulussa meille syötetään "faktoja" siitä, että millaisella koulutuksella saa avaimet menestykseen. 15-vuotiaana pitää tietää, mitä elämältä tahtoo, vaikka samaan aikaan klopit harhailee baaritiskeillä kaksvitosina etsien elämälleen suuntaa. Miksi yhä kukaan kehtaa sanoa, että lukio on parempi vaihtoehto kuin ammattikoulu? Näin kuitenkin muun muassa opot tekevät. Puhumattakaan vanhempien asenteista. Miksi pienituloisten perheiden lapsesta tulee hyvin suurella todennäköisellä pienituloinen. Yksinkertaista. Onko?
   Oppivelvollisuusikää on nostettava. Tätä nykyä miltei joka kymmenes nuori, korostuneesti nuori mies, jää vaille toisen asteen koulutusta. Ilman tutkintoa nämä nuoret jäävät tulevaisuuden työelämässä tyhjän päälle. Oppivelvollisuusiän tarkistaminen ylöspäin ja eteneminen kohti tilannetta, jossa kukaan ei jää roikkumaan tyhjän päälle, on välttämätöntä periytyvän syrjäytymisen ehkäisemiseksi ja ammattitaitoisen työvoiman saatavuuden parantamiseksi.
   Miksi puolet avioliitoista päättyy eroon? Onko koulutuksella ja luuloilla tulevaisuuden "amerikan unelmista" tekemistä oman itsetunnon, maailmankäsityksen ja parisuhteen kanssa? Ovatko pettymykset liian suuria luuloja itsestä vai yhteiskunnan syöttämää propagandaa siitä, mitä pitää tehdä ja miten? Miksi valtio ei ole vieläkään kyennyt kohdentamaan opiskelupaikkoja yhteensopiviksi eri alojen työllisyystilanteiden kanssa?
   Täystyöllisyys on täysin mahdollinen, myös kaikissa Pirkanmaan kunnissa. Ottakaamme mallia Paltamosta, jossa jokainen, joka ilmoittautuu työttömäksi otetaan saman tien töihin kunnan palvelukseen. Kyllä töitä riittää ja tekemistä. Kyse on poliiittisista päätöksistä. Paltamossa ihmisiä ei pistetä orjatyövoimatyömarkkinatuelle, vaan he saavat asiallisen palkan. Kun laskee yhteen kaikki tuet ja toimenpiteet liittyen työttömän elämään, hänen työllistäminen kohtuullisella palkalla, tulee halvemmaksi ja vähentää "jokeloita" ja muuta ihmisen syrjäytymistä huomattavasti. Ehkä näin ei tehdä, koska tiedetään, että tämä tulisi olemaan katastrofi lääkefirmoille maassa, jossa kaikki "ei normaalit" hoidetaan tunkemalla suuhun pilleri. Ja mielenterveyspuolen jonotkin lyhenisivät. Sekin voisi vaatia totuttelua. Tämä kansa kun on tottunut jonottamaan.
   Päädymme samaan johtopäätökseen kuin muidenkin yhteiskuntamme ongelmien kanssa: Ihmisillä on niin paljon rahaa ja läskiä ja itsestäänselviä titteleitä, ettei niiden tarvitse oppia rakastamaan eikä välittämään, eikä auttamaan, niitä joilla sitä rahaa ei ole. Puhumattakaan pyyteettömyydestä tai jaloudesta. Nykyaikana ei tarvitse arvostaa vähää, kun on paljon. Ei tarvitse arvosta pientä, kun on isoa. Ei tarvitse miettiä luontoa, kun on koneet. Ei tarvitse etsiä todellista kaunetta, kun on meikit ja muoti.
   Kaikesta tästä huolimatta yksinäisyys on suurin kansantautimme. Onko meillä enää varaa kätkeytyä, paeta varjoihin?

Kolumni Aviisin Perkele-osastolla:

Yliopistomme vuonna 2010 - Ainejärjestöille kannettavia, kasviksia ja kaljaa

Lapin yliopisto loi uutta opiskelukulttuuria. Kun aloitat syksyllä opintosi, voit saada käyttöösi kannettavan tietokoneen. Kannettava kulkee mukanasi koko opiskelusi. Saat tietokoneen käyttöösi viideksi vuodeksi maksettuasi käyttöoikeusmaksun. Valmistumisesi jälkeen voit lunastaa tietokoneen itsellesi nimellistä korvausta vastaan. Pointtina on huomattavasti edullisempi tapa hankkia sähköinen teknologia itselleen yliopiston kautta. Se on antanut lappilaisille tasa-arvoisempia mahdollisuuksia siirtyä kokopäivätietokoneenkäyttäjäksi, siellä missä sen haluat tehdä. Ei läheskään kaikilla ole mahdollisuutta käydä kaupassa hakemassa kone tosta vaan. Tampere hokasi ottaa mallia ja nyt täälläkin pällistellään ruutua yhä enemmän.
   Ainejärjestöt ovat yliopistomme aktiivisimpia toimijoita. Olikin kohtuutonta, että Tamy tuki heitä niin vähän. Edustajisto otti kuin ottikin tiukemman kannan siihen, että mitenkä jatkossa tuetaan ainejärjestöjä ja millä perustein. Sama koski myös yhdistyksiä, joiden arkeen kuului mutapaini talousahdingoissa.
   Ruoka on jokapäiväinen ilomme ja hyppytunnin kanssa lempiaine kampuksellamme. Sanotaan, että olet mitä syöt. Moni ei normaalisti haluaisi olla vihannes, mutta kasvisruuan suosiota on selvässä nousussa. Euro on paras konsultti ja yliopistomme onkin ottanut mallia rakkaasta ystävästämme, Tamkista. Siellä kasvisruuat on selvästi edullisempia kuin liharuoka. Jouluna sitten kinkkua jos niinkseen on. Minäkin sain läpi aloitteeni kaikkien tamperelaisten laitosten siirtymisestä luomuruokaan vuoteen 2012 mennessä. Codex olisikin tuhonnut kaiken hyvän.
   Sähköisten tenttien lisäksi käyttöön on otettu sähköiset kirjat. Pitkät varausjonot, hikinorot otsalla ja lukusalin pöydällä ovat historiaa. Paperintulostus ja -kulutus on puolittunut kampuksella. Yliopistomme alkaa pikkuhiljaa olla oikeasti ympäristöystävällinen.
   Pitkään jatkuneeseen, huolestuttavaan surkeaan asuntotilanteeseenkin on löytynyt ratkaisu. Lukukausimaksut ovat romahduttaneet ulkomaisten opiskelijoiden määrän ja nykyään yksiöihin pääsee kolmen viikon jonotuksella.
   Ai niin meinasin unohtaa. Ravitsemusliike Yo-talo on ymmärtänyt olevansa opiskelijaravintola ja on laskenut kaljan hintaa selvästi. Nykyään siellä kehtaa käydä minunkinlaiseni köyhälistöläinen.
   Mutta hei, mitä minä vielä täällä teen?

Tampereella tapahtuu

Maanantai.
Demariryhmä yritti kohentaa toimeentulotukiluukulla jonottavien lapsiperheiden kärsimystä satsaamalla henkilökuntaan lisää resursseja. Porvaripiirissä idea ei kuulosta hyvältä. Hyvätuloisten lompakko lihoo ja köyhin viidennes on samalla tasolla kuin lama-aikoina. Sama näkyy Tampereella lisääntyneenä pahoinvointina. Sosiaalinen kestävä kehitys pitäisi olla yksi Tampereen kaupungin painopistealueiden kärjistä. "Kyllä Tampereella pärjää, jos on valuuttaa", kuittaa kaverini ja nauraa. Niinpä, kyllä köyhä aina kyykympään pääsee. Jos ei pääse, kaivetaan kuoppa.
Tiistai.
Olin vesiensuojelu-seminaarissa, jossa aktiiviset kansalaiset kantoivat huolta kaupungin välittömyydestä suhteessa ympäristönsuojeluun. Valtuustossa meni läpi esityksestäni ilmastostrategian laatiminen Tampereen kaupungille 50 vuoden päähän. Kyseinen strategia olisi kyllä pitänyt tehdä jo 20 vuotta sitten. Strategian kunniaksi porvarit vihreiden tuella päättävät ensimmäiseksi rakentaa 900 lisäparkkipaikkaa ydinkeskustaan.
Keskiviikko.
Valtuusto päätti päivittää Tampereen kaupungin henkilöstön palkat tasolle, joka tekee niistä kilpailukykyiset. Samaan päätökseen kuului myös henkilöstön määrän kasvattaminen niin, että riittävä määrä turvataan. Kaupunginhallituksen tehtäväksi tuli valmistella palkkaohjelma asiaan liittyen. Päätös tehtiin aloitteestani ja onneksi vetkuttelu loppuu nyt ja ryhdytään tositoimiin. Olen jo pitkään miettinyt, että kuinka hätkähdyttävää pitää tapahtua, että valtuusto hätkähtää. Vielä kun esimiehet muistaisivat olla kiusaamatta työntekijöitään niin hyvä o.
Torstai.
Lasten ja nuorten jaostossa käsittelimme sairaiden lapsien omaishoidontukihakemuksia, jotka virkamiehet olivat hylänneet. Ei siis rahaa sairaille lapsille. Haluaako virkamiehet, että vanhemmat pistävät heidät laitokseen? Joka tapauksessa, päättäjätahomme oli eri mieltä, ja esitin kaikille heille kuukausittaisen tuen, ja sen mukaan mentiin. Myönnämme tuen kaikille kriteerit täyttäville ja siksi joudumme nuhtelupalaveriin uujee.
Perjantai.
Lautakunnassa meni läpi esitys, joka mahdollistaa nuorisokahvilan rakentamisen keskustaan. Koko 2000-luku sitä ollaan yritetty saada aikaiseksi. Päättäjät ovat huomanneet, että nuori pelaa paremmin, kun sen ei tarvi räkiä Mäkin nurkalla. Nuorisokahvila-aloite oli ensimmäisiä aloitteitani valtuustoaikanani. Tampereen kaupunki käyttää 15 suurimmasta kaupungista vähiten euroja per nuori.
Lauantai.
Valtuustoryhmämme kokoontui Tallipihalle kuulemaan ihmisten aatoksia. Monilla oli asiaa, monet jäivät ilman kunnon vastausta. Ihmiset olivat iloisia saadessaan nähdä päättäjiä, edes joskus. Eräs mies sanoi minulle: "Joonas, kun aatteessa ei ole vikaa, niin pitäisikö vaihtaa miehistö". "Aika ja vaiva korjaa haavat", vastasin.
Sunnuntai.
Luin lehdestä, että Tarja Jokisen esitys bussilippujen hintojen pysymiseksi ennallaan ei mene läpi ja porvarit nostavat lipunhintoja. Onneksi kaupungissamme ei ole ruuhkia, niin ei ole niin väliksi, vaikkei kenellekään jatkossa olisi varaa ajaa bussilla.

Ihminen

Jotkut sanovat sitä uskoksi. Minä kutsuisin sitä auktoriteetiksi. Auktoriteetiksi pyritään, jotta johonkin voisi uskoa. Olisi kohde uskolle. Nokkimisjärjestykset on rakennettu sitä varten. Jotta olisi edes jotain, mihin uskoa. Sateenkaaren päässä ei kuitenkaan välttämättä ole mittään. Silti elämä, loputonta etsimistä, ja odottamista. Hiotaan, jotta löydettäisiin.
   Kun hetkeksi istahtaa miettimään, tätä elämää, repeää itkemään. Nuorena jaksaa vielä yrittää, lyödä päätä seinään, uskoa elämään. Niin paljon sanoja tukahdutettuja, tekemättömiä tekoja, jotka odottaa. Odottaa miestä rohkeampaa, joka uskaltaa, rikkoa rajoja. Rohkeus on kuitenkin synti yhteiskunnassamme, jossa ihmiset opetetaan uskomaan siihen, että nykyhetki on hyvä, tehdyt päätökset ovat hyviä, normaalius on hyvä, muu vaihtoehto ei ole hyvä. Jos ei rohkeus ikinä löydä kohdetta, kyynistyminen on varmaa, turhautuminen todellisuutta. Rohkeus on lähes kaikki mitä tarvitaan, sen avulla löytää jotain aitoa, mutta se vaatii uskoa. Uskoa omaan voimaansa, itseensä luottamista, vaikeuksienkin vallitessa.
   Veljeni sanoi minulle, että en o nähny sua ikinä huonolla tuulella. Sanat soivat päässäni ja saavat hyvän tuuleni jatkumaan seuraavatkin vuodet. Yleensä sanat ovat valmiiksi suuhun tungettuja, sellaisenaan annettuina, valmiiksi opeteltuja. Sanoja, joita naama ei toista. Sanoja, jotka eivät luo mitään uutta. Veljeni kasvoista toisto soi. Soi niin kovaa, että sanat jäävät elämään, luovat uutta elämää. Mikä sen hämmästyttävämpää?
   Toinen veljeni on oppinut puhumaan, omista tunteistaan, purkamaan muurejaan. Muurinkaltaisia näkyy joka puolella, lasittuneita katseita, menetettyjä toiveita. Kuin kaikki olisi turhaa. Kadulla istui eräs nainen, joka näytti lopenkyllästyneeltä. Kävin sanomassa hänelle, että muista, että elämä on ihan kiva asia. Nainen repesi nauramaan.
   Muovimaalimassamme banjot soi. Nukkeina pyörimme kehässä, yleensä samaa ympyrää, vailla päämäärää. Isot lapset samalla hiekkalaatikoilla toisiaan tönien yrittää kurkottaa. Mutta mihin? Mitä sen väliä, kun on kilpailuhenkeä. Sanoilla hirtämme toisiamme, vaikka vaan piruuttamme, tikareina pureutuvat syvälle sielun syövereihin. Teräviä, pistäviä, tehokkuutta tuovia. Traumatisoivat. Piruuttamme.
   Minulle opetettiin kotona, että pitää pitää kiinni niistä ihmisistä, jotka sinua rakastaa, koska mitä muutakaan tämä planeetta tarjoaa. Mutta kuinka paljon pitää rakastaa, että jotain takaisin saa? Toisaalta, jos pistää sydämensä peliin, ei ole mitään väliä, mitä muut sanoo tai tekee. Sä voitat kuitenkin.
   Voisitko olla minulle ihminen, sellaisen tarvitsen, muuta pyydä en. Elämä on toisen päivän pelastamista. Joka päivä voi pelastaa jotain. Niin paljon on tehtävissä. Vieläkin. Huomennakin. Mieti kenen päivän sinä voisit tänään pelastaa.

Aikana, jolloin tarvitsee mennä elokuviin itkeäkseen, on vaikea hymyillä. Zygmund Bauman on sanonut, että edistys on nykyhetken itseluottamusta. Toisin sanoen, jollei ennakoida tulevaa, ei ole olemassa edistystä. Puolueemme on ollut edistyspuolue, jo pitkään, mutta onko enää? Tai miten kansa saadaan ymmärtämään edistyksemme? Suurinta osaa puolueemme saavutuksista pidetään nykypäivänä itsestäänselvyyksinä.
   Meidän on syytä levittäytyä koko kansan liikkeeksi. Niin kuin Tarja Halonen. Tarvitsemme universaalia ideologiaa, joka ei enää täsmenny vanhoillisella vasemmisto-oikeisto-akselilla. Olisikin syytä siirtyä 2000-luvulla ja laatia uusi periaateohjelma. Puolueemme nykyisessä periaateohjelmassa ympäristö-, kehitysapu- sekä kansainväliset suhteet jäävät latteiksi sananparsiksi, jotka vaatisivat sisältöä ja skarppausta. Meidän on syytä haastaa Vihreät profiloitumalla yhä enemmän ympäristöpuolueeksi. Maailman suurin ongelma, usko tai älä, on kuitenkin ilmastonmuutos.
   Niin, miten kansa saadaan ymmärtämään? Ehkä suurin ongelma on itse kysymyksessä. Puolueestamme on tullut riskitön. Vaihtoehto niille kansalaisille, jotka eivät uskalla ottaa riskejä. Mutta kuka kansalainen täällä tyytyy elämään ilman minkäänlaista riskiä? Se olisi kovin tympeää. Harva yrityskään kauan laulaa riskitönnä. Mitä riskiä? Riskiä muuttaa äänestäjien mielipidettä. Poliitikot kuuntelevat yhä herkemmällä korvalla äänestäjiä, joka on toki hyvä, mutta jollei uskalleta haastaa muita puolueita ja äänestäjiä, jää vaikutelmaksi kuva kovin lattea. Poliitikot tyytyvätkin lähinnä omaksumaan eri mittauksissa havaittuja äänestäjien mielipiteitä ja unohtavat luovan roolinsa.
   Poliitikkojen keskeinen tarkoitus on luoda uutta, visioida tulevaa, Baumanin tapaan. Puolueemme tarvitsee vahvoja visionäärejä, sellaisia, jotka kykenevät nostamaan puolueen tappion jälkeen uuteen kukoistukseen. Se on Suomen etu.
   Tampereen kaupunginvaltuustossa ollessani, usein mieleeni nouseepi kysymys asioista ja ihmisistä. Riiteleekö asiat vaiko ihmiset. Usein tuntuu, että asiat ovat sivuasia. Ja me kun kuitenkin olemme siellä kuntalaisia varten. Se, miksi valtuustosali usein näyttää enemmän leikkikentältä, kuin korkeimmalta ylimmältä arvokkaalta päättävältä taholta, on keskustelun puute. Politiikka on keskustelua. Jollei eri puolueet pysty keskustelemaan keskenään asiakysymyksistä, lopputuloksena on sillisalaatti, jota kukaan ei halua syödä. Missä ovat ne poliitikot, jotka jaksavat ja ennen kaikkea haluavat keskustella?
   Se, mitä yritän sanoa, hyvät toverit, on rohkeus. Rohkeus on politiikan ylpeydenaihe, kiirastuli, kliimaksi. Se, jolla sitä ei ole, on vain helisevä hylje, mutta sillä, jolla sitä on, menee vaikka läpi harmaan kiven.
   Kesä on visioiden aikaa. Niiden, jotka elävät syksymmällä omaa elämäänsä. Visioi, ja näytä että elät. Hyvää kesää!

Pääomavero repii kansan kahtia

OECD on tehnyt kansainvälisen vertailun, jonka tuloksena suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä suosii rikkaita huomattavasti enemmän kuin monissa muissa länsimaissa. Suomi sijoittuu hyvätuloisten suosimisessa kärkeen yhdessä Yhdysvaltojen ja Portugalin kanssa. Täällä ylin tuloluokka saa ehdottomasti eniten lääkäripalveluita kuin muut luokat. Lääkärissä käydään sitä vähemmän mitä vähemmän on rahaa.

Suomen työväki on myös sairaampi kuin pitkään aikaan. Vajaassa kymmenessä vuodessa työterveyshuollossa lääkäreillä käyntein määrä on kasvanut 50 prosenttia. Samaan aikaan pienituloisten ja työttömien mahdollisuudet päästä lääkärille ovat heikentyneet. Myös jonot osaltaan vähentävät lääkärikäyntejä tarpeesta huolimatta, joten koko totuutta ei edes tiedetä.

Kuntien rahapulan lisäksi henkilöstö äänestää jaloillaan. Liikenne yksityisen puolelle on melkoista. Kumpas-tutkimuksen mukaan palkat yksityisen puolella ovat 8 - 24 prosenttia enemmän kuin julkisella.

Myös lapset ovat eriarvoisessa asemassa. Terveyskeskuspalveluiden rapautuneisuus on nostanut sairaanhoitokuluvakuutukset suosioon. Vakuutusten otto taas on tietysti sidoksissa tulotasoon.

Mistä rapautuneisuus sitten johtuu? Yksi syy on kuntien jatkuva sosiaali- ja terveyssektorin tietoinen alibudjetointi, joka on numeroilla pelleilyä ja suorastaan säälittävää toimintaa. Esimerkiksi meillä Tampereella tiedetään jo talousarviokokouksessa, että puolen vuoden sisällä teemme lisätalousarvion. Kysymys on myös negatiivisesta julkisuudesta ja sen hakemisesta: kun myönnetään vähän rahaa, voidaan hokea joka paikassa, että "perskules taas ne tuhlaavat".

Tämä myös vaikuttaa henkilöstön käytökseen ja jopa arvomaailmaan. Kun tarpeeksi kauan hoetaan, että "ei ole rahaa, joten älä jaa", "ei ole rahaa, älä pyydä lisää", "ei ole rahaa, ei lisää henkilökuntaa", niin kyllä sitä jossain vaiheessa lopettaa rahanjakamisen. Kyllä sitä valtuutettunakin pitää usein tarkistaa, että oliko Tampereella rahaa vai pitääkö lopettaa kaikki palvelut. Olisikin syytä valmistella laki perusturvarikoksesta, joka kohdistuisi niihin valtuustoihin ja valtuutettuihin, jotka harrastavat tietoista alibudjetointia. Tulisi vähän moraalia tähän touhuun.

Keskeisin syy palvelujen heikkenemiseen on verotulojen vähentyminen valtiolle, joka taas johtuu progression selvästä pienentymisestä. Viimeisen kymmenen vuoden aikana ylin prosentti on rikastunut kaikista eniten. Tämän prosentin tulot ovat 95 prosenttisesti pääomatuloja. Kyse onkin vuoden -93 suuresta virheestä. Esko Ahon reformaatio, joka repi ansiotulon ja pääomatulon erikseen on suurin tekijä valtion pienenevään verokertymään. Vasta, kun tämä virhe korjataan, voidaan lopettaa tuloerojen jatkuva kasvu.

Tai sitten voimme tyytyä Jyrkiboy Kataisen vaalinaluskommenttiin: "Se nyt vain on hyväksyttävä, kun jollain menee hyvin."

Ps. Kun tunnetusti sitä rahaa ei ole, eikä varsinkaan jakovaraa, muistuttaisin herra rahaministeriä näin lopuksi, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan.

Työnteko on pelkoa täynnä

Pelolla johtaminen yleistyy suomalaisilla työpaikoilla, arvioi Tampereen yliopiston johtamistieteiden laitoksen professori Marja Eriksson. Keinoja ovat nöyryyttäminen, tiedon panttaaminen tai jopa uhkailu. Pelottelua käytetään yleisimmin hierarkkisilla työpaikoilla, kuten mm. sairaaloissa ja monissa seurakunnissa sekä yrityksissä ja yhtiöissä, joissa eletään myllerrysten aikaa.
   Nokkimisjärjestys on yleistä monilla työpaikoilla. Tämä vaikuttaa yleisesti työssäviihtyvyyteen ja sitä kautta laatuun. Tiukka työtahti ja pelko lisättynä yleiseen nokitteluun on kasvattanut melkoisesti sairauspäiväpoissaoloja. Hyvänä esimerkkinä toimivat Tampereen kaupungin liikennelaitokset, joissa viime vuonna sairauspäiväpoissaolot ovat kasvaneet merkittävästi. Osa tilanteesta johtuu varmasti myös uudesta hallintomallista ja suuresta sisäisestä muutoksesta. Virkamiehet kutsuvat samaa ilmiötä muutosvastarinnaksi.
   Sairausryhmittäin eniten kasvua on mielenterveyden häiriöiden perusteella maksetuissa sairauspäivärahoissa, peräti yli 30 prosenttia viiden vuoden aikana. Toiseksi eniten ovat kasvaneet maksetut sairauspäivärahat tuki- ja liikuntaelinten sairauksien takia, lähes 20 prosenttia. Mielenterveysliiton vuonna 2006 tehdyn tutkimuksen mukaan 95 prosenttia mielenterveystyön ammattilaisista pitävät kuntien mielenterveyspalveluita riittämättöminä.
Kaikki keinot ovat tarpeen sairauslomien kasvun pysäyttämiseksi, sillä työperäiset sairaudet ja työtapaturmat aiheuttivat jo vuonna 2000 lähes kolmen miljardin euron kustannukset. Toisaalta on hyvä tietää, että noin kolmannes työntekijöistä ei ole oman sairauden takia poissa päivääkään vuosittain. Puolet sairauspoissaolopäivistä kertyy vain 5-7 prosentille työllisistä. Tämä, vielä kohtuullisen pieni, ryhmä on kasvussa. Suomessa onkin tapahtumassa kastiutuminen. Vaikka vastakkainasettelun aika onkin joidenkin mielestä ohi, ei olisi suotavaa, että siirrymme hindumalliin.
   Selvää on, että tällä vuosituhannella työ on muuttunut intensiivisemmäksi sisäisenä kokemuksena, siis kiireen kokemus on lisääntynyt rajusti. Työntekijät joutuvat koko ajan painiskelemaan riittämättömyyden tunteen kanssa, joka osaltaan aiheuttaa masennusta. Työ välittyy näin negatiivisina tuntemuksina myös vapaa-aikaan ja tätä kautta aiheuttaa kroonisen ahdistuksen ja huonon oman tunnon. Työ myös tulee entistä enemmän kotiin, joka taas supistaa työn ulkopuolista aikaa. Pitäisi muistaa, että työ ei ole elämä, vaan osa sitä.
   Nyt, kun olemme siirtyneet selvästi kovempaan työelämään kannan huolta siitä, että uskalletaanko tarpeellisiakaan sairauslomia pitää työn menettämisen pelossa. Sauli Niinistö teki kyllä vaalikampanjan aikana parhaansa pelotellaakseen ihmisiä tällä ja onnistui oikein hyvin. Nuorissa on jo nyt näkyvillä "kuhan ny ees tän pätkätyöjobin sais pitää, nii hyvä o" -ilmiö. Tämä samainen nuoriso myös kantoi kortensa kekoon Saulin äänipotissa.
   Porvarihallitus ja joustot tulee. Onko työläisen selkänahka valmis?

Taistelu jatkukoon!

Vaalit oli ja meni. On vakava itsetutkiskelun paikka.
   Politiikka on yhä kirosana. Puhutaan, että nuoret eivät äänestä. Miten he voisivat äänestää tai ylipäätänsä kiinnostua politiikasta, kun politiikka on kouluissa kielletty? Miksei netissä saa äänestää? Miksei äänestämiseen opeteta? Miksei puolueiden välisistä eroista puhuta? Miksi me emme näy vaalien jälkeen? Miksi yhä vaalityö on minäminä eikä me?
   Kiertäessäni baareja ennen vaaleja, törmäsin monesti ravintolapäällikön sanoihin: "Täällä ei voi jakaa, kun ihmiset ovat viihteellä". Tukiryhmältäni sain kommenttia jäähallilla jakamisestani, että "Täällä ei kannata jakaa, kun ihmiset ovat vapaa-ajalla". Äänestäjiltäni sain kommenttia, että "Esitteitä ei kannata jakaa kotiin". Syynä varmaan se, että ihmiset asuu siellä. Ihmiset on saatava ymmärtämään, että politiikka kuuluu jokapäiväiseen elämään, arkeen ja juhlaan. Nyt tuntuu, että hommassa ei ole mitään järkeä ja etteivät edes poliittisesti aktiivit ymmärrä, miten vaalityötä tehdään. Kun funktio katoaa, on olo tyhjä, mitä luultavimmin.
   Kun nyt vielä nuori olen, muutama sana tästä ikäryhmästä. Puolueemme arvostuksesta nuoria kohtaan kertoo se, ettei yksikään demarinuori päässyt läpi eikä puolueemme nuorinta miestäkään, Jouni Backmania, huolittu joukkoon vanhaan. Missäköhän vaiheessa puolueemme ymmärtää alkaa panostamaan nuoriin? Odotamme kovasti tätä komiata päivää.
   Vaalityön aikana tahtoni auttaa syveni entisestään. Tässä maassa on moni asia todella pielessä. Ja nyt puhun nimenomaan sellaisten ihmisten kohtelusta, jotka ovat huonotuloisia ja moniongelmaisia. Valitettavasti heidän määrä on kasvussa. Näistä ihmisistä ei pidetä ääntä eivätkä he itse kykene itsestään ääntä pitämään. Mekään emme ole muistaneet heitä kuunnella. Voidaksemme näin vaalien jälkeenkin katsoa hyvin mielin itseämme peiliin, meidän pitää muistaa arvomme ja ideologiamme.
   Vielä vaaleista. Varmasti lähipäivinä löytyy kymmeniä virallisia ja vähemmän virallisia syitä siihen, miksi hävisimme vaalit. Mielestäni pääsyy miksi hävisimme vaalit on se, että emme ole tehneet töitä riittävästi niiden tärkeiden asioiden eteen, mitä olemme luvanneet. Mietitään vaikka eläkeläisiä. Moneen kertaan on luvattu palauttaa kansaneläkkeen pohjaosa, vähentää eläkkeiden verotusta, korjata indeksiä ja ajaa eläkeläisten asioita. Vaalituloksesta näemme, kuinka hyvin olemme onnistuneet tehtävässämme.
   En osaa sanoa, miten maailma makaa neljän vuoden päästä, mutta sen voin sanoa, että jos emme ala seuraavien vaalien kampanjaa tänään, monta kyyneltä tulemme vuodattamaan. Nyt on paha olo, mutta neljän vuoden päästä on vielä pahempi olo, jos emme tartu hommiin. Pahinta on katkeroituminen. Sitä älkäämme salliko. Aatteemme olkoon vahva ja raivatkoon tietämme tässä harhautettujen yhteiskunnassa. Ruotsin esimerkki antaa meille voimia. Siellä demareiden kannatus on noussut lähes 45 prosenttiin. Taistelu jatkuu!

Visiointia työstä, palkasta ja työntekijöistä

Työ on parasta sosiaalipolitiikkaa ja me demarit tavoittelemmekin taasen 100 000 uutta työpaikkaa. Jotta tämä onnistuu, on eduskunnan tehtävä paljon muutoksia ja viilattava lakeja.

   Työn vastaanottamista on parannettava ja työttömyysturvaa soviteltava. Omavastuuajasta on luovuttava. Liian moni työtön pelkää menettävänsä toimeentuloaan menemällä hetkeksi aikaa töihin. Harjoitusajan irtisanomiskäytäntöjä pitää selkeyttää. Pääluottamusmiestyössäni eteeni tulee jatkuvasti tapauksia, kun työnantaja voi irtisanoa ennen neljää kuukautta syystä kuin syystä. Jos ei naama miellytä, ulos pliis. Ja liitto on autuaan voimaton. Selkeyttäminen on ensimmäinen keino pätkätöiden purkutalkoiden aloittamiseksi.
   Myös työllistämistä tulee helpottaa. Pienyrittäjien työntekijöiden palkan sivukustannuksia tulee laskea. Nyt kynnys palkata firmaan itsensä lisäksi toinen on melkoinen. Valtion on syytä harkita matalapalkkatukea myös alle 26-vuotiaille. Tällä ehkäistäisiin nimenomaan nuorten isänmaan toivojen syrjäytymistä.

   Työnteon pitää olla kannattavaa ja työn tekemiseen pitää kannustaa. Suomessa on yli 600 000 köyhyysrajan alapuolella elävää. Tähän summaan asti, joka on 820 euroa, tulojen tulee olla verottomia. Tämä lisäisi nimenomaan kaikista heikommassa asemassa olevien toimeentuloja ja ostovoimaa. Tämä veroratkaisu myös palauttaisi osaltaan kansaneläkkeiden pohjaosan, joka luvattiin palauttaa aikoja sitten sekä helpottaisi taitetun indeksin vaikutuksia.

   Akava on tutkinut, että ne opiskelijat, jotka käyvät opintojen yhteydessä töissä, valmistuvat paljon nopeammin kuin ne, jotka eivät käy. Eikö olekin hämmentävä tieto, kun peilaa tätä siihen, että tähän asti ollaan nimen omaan taisteltu sen puolesta, ettei opiskelijat kävisivät töissä. Tulorajoja onkin syytä nostaa. Työssäkäynti opiskeluiden yhteydessä vain parantaa valmiuksia työllistyä valmistumisen jälkeen.

   Maistereita alkaa kuitenkin olla jo liikaa ja akateeminen työttömyys on tuttu termi. Jotta voimme vastata työvoimapulan haasteisiin, meidän pitää lisätä ammatillisen koulutuksen vetovoimaisuutta. Tähän reseptinä toimisi ammattikoulututkinnot eli niin sanotut ammattikoulukirjoitukset, opinto-ohjauksen terävämpi ote ja vanhempien asennemuutos. Ei se lukio autuaaksi tee.

   Palkkaluokituksista on syytä luopua. Jos nainen X työskentelee Nokian Pitkässäniemessä, hänellä jää yli 200 euroa vähemmän palkkaa käteen, kuin jos hän työskentelisi Taysissa. Melko reilua? Uudistus voisi olla myös yksi keino muuttoliikkeen hillitsemiseksi ja autioituvien alueiden hengissäpitämiseksi.

   Palkasta ylipäätänsä. Se ei monilla keskeisillä aloilla houkuttele enää yhtään. Kuntien onkin aloitettava oma aktiivisempi palkkapolitiikka, jotta osaajat jäävät kuntiin. Esimerkiksi Tampereella on aivan liian pitkään palkkapolitiikkana ollut alin lainkirjaimen täyttävä palkka.

   Ihmiset pidetään töissä joustavoittamalla työaikoja perheen ja työn yhteensovittamiseksi, tarjoamalla heille jatkokoulutusta osaamisen parantamiseksi ja palkkaamalla riittävä määrä henkilökuntaa. Sairauspäiväpoissaolot ovat olleet huudossa viimeaikoina. Ratkaisuna tarjoan Ruotsin mallia, interaktiivista työelämäkorkeakoulua, tänne Pirkanmaalle.

Suomi tarvitsee köyhyyspolitiikan

Suomessa on suuri joukko, joiden tulot eivät riitä päivittäiseen elämään. Suhteellinen köyhyys on lisääntynyt entisestään. Köyhyysrajan, 820 euroa, alapuolelle jäävistä puolet on työttömiä, opiskelijoita tai muita työmarkkinoiden ulkopuolella olevia. Noin neljännes on eläkeläisiä. Loput ovat lapsiperheitä. Näissä kaikissa ryhmissä köyhien määrä on lisääntynyt.

Köyhyydellä on yhteiskunnallisesti useita vaikutuksia. Taloudellisesti se ilmenee huonona ostovoimana ja heikkona veronmaksukykynä. Terveydellisesti se näkyy sairauksien kasvuna ja heikkona kuntona. Työllistymisen näkökulmasta se huonontaa mahdollisuutta työllistyä ja rajaa koulutuksen saantimahdollisuuksia. Se myös näkyy peruspalveluiden saannin näivettymisenä. Demokratian kannalta se näkyy aktiivisuuden vähenemisenä, äänestysinnon laimentumisena ja päätöksenteosta pois jäämisenä. Ympäristöllisesti voidaan sanoa, että rahattomuus poistaa mahdollisuuden vaikuttaa ympäristönmuutokseen.

Voimme poistaa näitä ongelmia, jos tahtoa löytyy. Verotuksen rakennetta pitää muuttaa niin, että pätkä- ja osa-aikatöiden vastaanottaminen ja tekeminen kannattaisi. Pienyrittäjien työllistämistä pitää tukea sivukustannusten laskemisena. Opintotuen jälkeenjääneisyys pitää saattaa vähintään toimeentulotuen tasolle ja tulorajoja on nostettava. Eläkeläisten verotusta on muutettava niin, että alle köyhyysrajan menevistä veroista ei tarvitsisi maksaa veroja. Tällä hetkellä verotuksen takia tarvittava summa haetaan toiselta luukulta ja on siis joka tapauksessa pois yhteisestä kassasta.

Myös yli 1000 euroa tienaavien eläkeläisten verotusta pitää uudistaa niin, ettei se ole läheskään yhtä paljon kuin palkansaajien. Eläkkeiden tasokorotukset on tehtävä veroa vähentämällä. Kuntien on otettava käyttöön sosiaalinen luototus pienituloisten ongelmien ratkaisemiseksi, työllistymisen kannustamiseksi ja mielenterveysongelmien vähentämiseksi. Pikavipit tulee kieltää lailla. Lapsilisää ei saa vähentää toimeentulotuesta.

Helsingin Sanomien läskisota ei ollut tuulesta temmattua. Ihmiset on saatava liikkumaan, pitämään itsestään huolta. On tutkittu, että mitä vähemmän tienaa, sitä enemmän lihoo. Epäterveellinen ruoka on paljon halvempaa. Kuntien pitää luoda liikkumiseen kannustava palkkajärjestelmä. Koululiikuntaa on kehitettävä monipuolisemmaksi ja traumaattisuutta estäväksi keinoksi koko aikuisiän liikkumisen takaamiseksi. Liikuntasetelien käyttöönottoa on kannustettava enemmän ottamaan yksityisen sektorin palkitsemiskeinoksi.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että ennaltaehkäisevillä tulonsiirtoratkaisuilla, kannustavalla veropolitiikalla ja aikaista havaitsemista korostavilla keinoilla säästämme tulevaisuudessa melkoisen tukon rahaa. Tämä raha on elintärkeää viimeistään silloin, kun iskee seuraava maailmanlaajuinen taloudellinen taantuminen. Jos muistamme, että yhteiskunta on niin vahva kuin sen heikoin lenkki, meillä menee hyvin.

Meillä on kaikki. Meillä on pelko. Se ajaa meitä kaikkeen mitä olemme. Mitä tarvitsemme. Olemme vain kumisevia vaskia. Heliseviä symbaaleja. Mutta emmehän me voi ajatella omilla aivoillamme, koska meille sanotaan mikä on oikein, mitä meidän pitää ajatella, mihin meidän pitää käyttää aivojamme. Entäs jos olemme siinä pisteessä, ettemme tajua katua. Onko se paha? Onko se meidän vika?

Me etsimme turvaa, suojaa. Turvaa toisista, että olisimme parempia, hyväksyttyjä, yhteisöllisiä, en äänestä, ei kukaan muukaan. Emmekä halua muutakaan. Turvallisuus on eliitin tapa hallita ja silti haluamme sitä, koska pelkäämme hemmetisti. Turvallisuudentunteen haluaminen aiheuttaa pakkasen, taantumisen.

Tiedätkö miltä tuntu kävellä tuolla, kun kaikki tuijottaa, kun kaikki haluaa, että olemme jotain mitä emme ole ja kun emme tiedä mitä olemme. Katkeruutta täynnä, unelmat rikottuina. Mutta rajoista huolimatta yritämme parantaa maailmaa ja meitä estetään tekemästä se. Se sattuu. Tiedämme kaiken sen, mitä muut ovat tehneet väärin, mutta meille jauhetaan niitä samoja oppeja, joita isäisät jauhavat. Yhä vaarimme oppi kainalossamme, pikkuveljemme kuolleena, mummumme toinen äitimme, voimme sanoa, että me tulemme lävitse, kaikesta huolimatta.

Kyräilevät ennakkoluulot ja krooninen joukon paine on sinetoitu paketti nakertamaan nuorison itsetuntoa. Mutta sitähän valtaapitävät juurikin haluavat. Pelko heillä puntissaan pitää mielessä omaneduntavoittelun ja etuusristiriidat. Jotkut ovat valmiita myymään oman äitinsäkin pysyäkseen pallillaan. Se on vähän sama asia kuin Eppu Normaali tai Dingo. Ne luultavasti tajuavat, toivottavasti, että heidän pitäisi lopettaa, mutta he tekevät yhä uudelleen kampäkkejä. Ihan vain huvikseen, kun ei ole muutakaan. Toisaalta, ei Popedakaan varmaan koskaan lopeta.

Tämä kaikki on meille valmiiksi luotua. Emme tarvi hampaita, pureskelu on tehty puolestamme. Vähän niin kuin kuluttaminen. Se on tarpeiden tyydytystä, tekee hetkeksi iloiseksi kuin alkoholi konsanaan. Tämäkin ronski eliitin tapa hallita massoja. Rahan kautta rauhaa. Ostakaa vaikkei tarviskaan.

On helppoa samaistua. Unohtaa oma itsensä, oma totuutensa, kaikillahan meillä sellainen on, jossain, selkäytimessä. On helppoa kuunnella muiden totuuksia, olla niissä mukana. Olla kuin ei olisikaan, kunhan ei aiheuta ristiriitaa, kunhan ei aiheuta ilkeitä katseita. Mutta mitä virkaa on ihmisellä, jolla ei ole omia mielipiteitä, omaa tahtoa, omaa uskoa vaikuttaa, toimia, muuttaa totuuksia ja tulevaisuutta? Vaatii rohkeutta kantaa oma itsensä. Uskaltaa olla eri mieltä. Kunnia kaikille niille, joilla on pokkaa olla oma aitoja!

Meillä on kuningas, jota tottelemme ja teemme vain sen, mitä tajuamme, mutta ymmärtäisimmekö enemmän ilman näitä kahleita, syitä miksi. Meillä on kuningas, mutta koska tiedämme kaiken tämän, meitä estetään toimimasta. Vapauden vankilassahan me kaikki haluamme olla, sitähän Mr Bush'kin kokoajan jutustelee.
Meillä on kaikki. Meillä on pelko. Meillä on demokratia.

Arvon toverit, tein joululevyn! Jos joku kuuntelee sitä, niin minusta voisi tulla mahtava sooloartisti. Odottelen jo innolla Risto Asikainen soittoa ja olen jo suunnitellut kysymyksiinsä vastaukset.
"Asikaisen Risto tässä tere, onko Joonas?"
"Juu täällä ollaan!"
"Kuuntelin sun levyjä."
"Juu."
"Se oli aikas heikko."
"Juu?"
"Mut sävelsin tossa sulle 12 uutta viisua ja lauloin ne lätylle."
"Juu."
"Ja kannetkin toi Marja jo teki, otettiin sun kuva tuolta sun nettisivuilta."
"Jee."
"Niin, että aattelin vain kysästä, että onko ok, että levy menee huomenna kauppoihin."
"Jee."
"No ei siinä, muuta, huomenna kuudelta levynjulkkarit Vanhalla moro!"
"Juu."
   Joulu on saamisen ja antamisen aikaa ja tätä mieltä Ristokin on. Siksi hän aikoi antaa 12-kertaisesti joulumieltä musiikin muodossa minulle. En tiedä, muuttiko Risto laulujeni lyriikoita, mutta tekemäni joululevy kertoo päässäni pyörivistä asioista. Siitä, että ihmiset välittävät yhä vähemmän toisistaan, täällä on yhä enemmän yksinäisiä, täällä on yhä enemmän hajonneita perheitä, yhteiskunta pirstaloituu ja yhteisöllisyys hupenee. Levy kertoo vastuuntunnottomuudesta ja sen pakoilusta, se kertoo alkoholismista ja päänsekoittamista, siitä, että jouluaattona Suomessa lyödään eniten. Perheväkivalta on asia, josta ei liikaa puhuta, eikä tiedetä, eikä haluta tietää. Ikävimmät asiat on helppo lakaista maton alle, olla hissukseen ja toivoa parempaa, kunnes taas se Marjatta tulee silmä mustana töihin ja sanoo kaatuneensa rapussa. Yllättävää on myös se, että kolmasosa perheväkivallasta kohdistuu miehiin, että nykyään Sepotkin kärsii, pikkusepoista ja -marjatoista puhumattakaan.
   Levy kertoo siitä, kuinka pitkälle voi päästä rakkaudella, siitä, että saa rakkautta ja pystyy antamaan sitä. Se on melkoinen taitolaji, mutta rakkaus on yhteiskunnan paras tukimuoto, sossusta sitä ei saa. Levy kertoo myös siitä, että mihin johtaa se, jos rakkautta ei saa. Ja toinen asia, mitä ihminen ei saa, on aika. Koska elämme innovaatioiden maailmassa, ja Suomi tarvitsee kehittyäkseen yhä erilaisempia ideoita työpaikkojen saamiseksi, ajattelin perustaa yrityksen, joka myy aikaa. Olen jo miettinyt vastauksetkin kysymyksiin.
"Oy aika Ab, Lepistö tere!"
"Tässä Jorma moron, tarvitsen aikaa ja äkkiä, hirvee kiire!"
"Joo se on satasen tunti, paljo pistetään."
"No paljon!"
"Ok pistän pari päivää ja lähtee meilitse ihan just ja nyt Jorma, rentoudu!"
   Suomen kansa käyttää jouluun 800 miljoonaa euroa joka vuosi. Jos tähän lasketaan päälle henkiset kustannukset, korkeat paineet, stressireaktiot, epäinhimillinen puurtaminen, ja jonotus ideaparkeissa sun muissa kauhun katedraaleissa, päästään aikas huimiin summiin. Ja tämä kaikki, jotta joulusta saataisiin rauhallinen. Tätäkö se rauha vaatii? 40 eurolla saisi 200 lapselle rokotukset johonkin kaukaiseen kehitysmaahan. Mitä sinä annat tänä vuonna lähimmillesi?

Fakta ilmastonmuutoksesta on ollut tiedossa vuosikymmeniä. Vasta nyt on keksitty että ilmastonmuutoksella on taloudellisetkin seurauksensa. Päättäjät ovat vihdoin heräämässä mukaan keskusteluun kun ympäristöasioiden laiminlyönti on viemässä meidät syvään maailmanlaajuiseen lamaan. Englannin hallituksen teettämässä tutkimuksessa saatiin selville, että ilmastonmuutokset taloudelliset vuosittaiset vaikutukset bruttokansantuloon voivat nousta jopa yli kymmeneen prosenttiin. Tutkimuksessa verrattiin tulosta toisen maailmansodan aikaiseen tilanteeseen. Sitäkö me haluamme?
   Myös Amerikassa on asiaa tutkittu. Tutkija Kerry Emanuel on osoittanut, että trooppiset pyörremyrskyt ovat voimistuneet ja pidentyneet viimeisten 30 vuoden aikana. Myrskyjä ei ole aiempaa enemmän, mutta tuulennopeudet ovat entistä kovempia ja myrskyn laantuminen kestää pidempään. Myrskyjen tuhoisuus seuraa hyvin tarkkaan meren pintalämpötilaa, joka on noussut samaan aikaan noin puolella asteella.
   Sekä tuulen nopeudet että myrskyjen kesto ovat nousseet noin 50 prosentilla 70-luvun puolivälistä lähtien ja samalla myrskyjen laskennallinen tuhoisuus on noussut lähes kaksinkertaiseksi. Kun näille myrskyille alttiiden rannikkoalueiden asutus on samanaikaisesti lisääntynyt, on kehitys menossa huonoon suuntaan.
   YK:n asiantuntijat ovat arvioineet, että maailman keskilämpötila nousee 1,4 - 5,8 celsiusastetta tämän vuosisadan aikana ellei kasvihuonekaasujen päästöjä vähennetä tuntuvasti nykyisestään. Tämä tarkoittaisi sitä, että meren pinta nousisi jopa kuusi metriä, joka tarkoittaisi katastrofaalisia tuhoja. Toinen puoli asiassa on se, että jo nyt aavikoituminen uhkaa yli 1,3 miljardia ihmistä.
   Ei pahaa ilman hyvää. Esimerkiksi Yhdysvalloissa on lähdetty seuraamaan EU-maiden jalanjälkiä ilmastonsuojelussa. Kymmenkunta osavaltiota on jo asettanut itselleen tavoitteet teollisuuden päästöjen vähentämiselle. Samoin on tehnyt lähes sata kaupunkia. Myös Yhdysvaltain energiateollisuudessa, joka tuottaa 40 prosenttia maan kasvihuonekaasujen päästöistä, on herätty. Monet energia-alan johtajista näkevät, että päästöjen rajoittaminen on edessä myös Yhdysvalloissa tuota pikaa. Ilmasto- ja ympäristökysymyksiin keskittyneen vuoropuhelun päästyä vauhtiin seuraavien EU:n puheenjohtajamaiden on pidettävä huolta, että dialogi voimistuu entisestään. Aika alkaa olla otollinen Yhdysvaltain vetämiseksi mukaan Kioton jälkeiseen ilmastosopimukseen vuonna 2012. Toisaalta kioton sopimus on nykyisellään täysin riittämätön. Suurista maista mm. Kanada, Japani ja Venäjä saavat sopimuksen mukaan jopa lisätä päästöjään.
   Suomeen valmistuu biodieseliä tuottava jalostamo, ja biopolttoaineiden osuuden polttoaineiden energiasisällössä on vuoden 2009 alusta lähtien oltava vähintään viisi prosenttia. Nyt meillä on hyvä mahdollisuus tehdä suomesta biopolttoaineen ykkösvientimaa. Tätä kautta rakennamme myös parempaa työllisyyspolitiikkaa.
   Vihreät arvot ovat muuttuneet markkinavälineeksi. Ehkä se on hyvä asia, jos se aiheuttaa ihmisen heräämisen. Totuus on se, että ihminen ei ole kaikkivoipainen. Meidän on turha imarrella itseämme sillä, että olemme huolissamme maapallon tuhoamisesta. Paljon todennäköisempää on se, että loppu tulee ensin ihmiselle kuin maapallollemme.
   Loppuun haluan vielä mainita erään ympäristöfilosofin kirjoituksesta napatun kohdan, jonka luin pari viikkoa sitten Hesarista. Hän sanoo "Ympäristönsuojelu on aina mennyt trendeittäin. -80-luvulla oli ydinvarustelu, -90-luvulla happosateet, 2000-luvulla ympäristönlämpeneminen. Tämä trendikkyys hautaa todelliset ongelmat allensa, kun vain jäävuorin huippu on näkyvissä. Lyön vetoa, että 2010 kukaan ei enää jauha ilmastonmuutoksesta."
   Hyvät toverit, pitäkäämme huolta, että kyseinen filosofi on väärässä ja tehdään ympäristönsuojelusta kokonaisvaltainen trendi. Se on ainoa keino, millä koko kansa saadaan mukaan taistelemaan puhtaamman ja kylmemmän planeettamme puolesta.
   Arvotasolla koko ympäristökäsite asettaa luonnon ja ihmisen vastakkain. Ihminen on osa luontoa, mutta olemme vieraantuneet siitä. Emme tiedä mistä ruokamme tulee, asumme kaupungeissa, kaukana kaatopaikoista ja katastrofialueista, emmekä tiedä mitenkä toimintamme vaikuttaa ympäristöön, koska emme näe seurauksia heti. Mikäli sama tahti meidän ympäristöntuhoamisessa jatkuu, se johtaa tilanteeseen, jossa ihmisen elämä maapallolla loppuu. Jos haluatte tietää, miltä maapallolla silloin näyttää, käykää marssissa. Siellä on suurinpiirtein yhtä hyvä meininki, kuin täällä tulevavaisuudessa.

Joonaksen köyhyyspaketti

Maanantaina marssin yhdessä tuhansien muiden kanssa maita ja mantuja opintorahan korottamisen puolesta. Tukea halutaan nostaa ja se viesti oli selvä. Tähän kansanedustajat sanoivat, että hyvä fiilinki ja että oikealla asialla olette. Kuitenkin minua on jo pitkään askarruttanut eräs asia. Kun köyhyyspaketeista on puhuttu, esiin eivät ole tulleet verotusasiat ja niiden ylipäätänsä olemassolo.
   Kysyisinkin heti alkuun, että mitä järkeä on siinä, että kansakunnan köyhimmille maksettavista tuista peritään veroa? Tällähän vain lisätään byrokratiaa ja kun tukia sitten yritetään nostaa, niin sama nosto tapahtuisi poistamalla verot näistä tuista. Opintoki 10%, työttömyyspäiväraha, vanhempainpäiväraha, lastenhoidontuki kaikki 20%. Nämä ovat kaikki vähimmäispidätyksiä. Ennakonpidätys tehdään siis aina, poikkeuksena opintotuki, vähintään 20 prosentin suuruisena! Tähän lisätään vielä aina 2 prosentia, jolla maksetaan tellit yms.
   Tämä on rankkaa ja väärin. Eikö paras köyhyyspaketti olisi sellainen, joka poistaisi tukien verotuksen ja täten yksinkertaistaisi tukisysteemiä ja sen hyödyllisyyttä suuresti? Keskustelin asiasta myös Kelan eri tasoilla olevien työntekijöiden kanssa, ja he olivat kanssani täysin samaa mieltä. Lisäksi kun muistamme tukien koot, niin huomaamme, etteivät ne tuo edes valtion kassaan suuria summia verotuksen avulla. Mutta tuen saajia verotus lyö isolla kädellä.
   Haluan kysyä lisää. Miksi ihmeessä eläkeläisiä ei ole otettu mukaan veronalennuksiin? Olemme jo lähes kymmenen vuotta alentaneet säännöllisesti verotusta, mutta se on kohdistunut vain työssäkäyviin. Eikö tämäkin olisi kovin kohtuullista ottaa mukaan osaksi köyhyyspakettia?
   Entä tämä. Mikä järki on siinä, että kotihoidon tukea ei voi saada, jos äiti tekee osa-aikatyötä? Onko järkevää rankaista siitä?
   Ja kun vauhtiin pääsin, niin vielä pari asiaa. Eduskunta päätti nostaa lapsilisää. Kiva juttu, mutta se ei auta pätkääkään heikompituloisia, koska lapsilisä otetaan pois toimeentulotuesta. Järjetöntä!
   Ja vielä siitä indeksoinnista. Mikä siinä on niin vaikeaa? Eihän tukia kannata edes nostaa, jos ei niitä sido indeksiin. Elintasokustannukset kasvavat kokoajan ja tuet laahaavat jäljessä, koska indeksointi puuttuu.
   Kaikki nämä ehdottamani muutokset lisäisivät sitä maankuulua ostovoimaa ja sitä kautta olisivat mainiota työllisyyspolitiikkaa sosiaalipolitiikan lisäksi. Eli nämä muutokset toisivat itsensä takaisin monin kerroin.
   Oi te arvon demarit, jotka pohditte niska limassa, mitenkä ihmeessä ne seuraavat vaalit voitettaisiin: Näillä muutoksilla voitamme vaalit seuraavat 20 vuotta!

Tampereen demokratia ja aseveliakseli

Ensimmäisen kerran Suomen vaiherikkaassa historiassa Tampereella on oikeistolainen johtaja. Miten tässä näin pääsi käymään?

Kaikki alkoi siitä, että pidettiin perinteiset kabinettineuvottelut rakkaan aseveliakselin kanssa ja päädyttiin sopimukseen, että muiden puolueiden kanssa ei neuvotella
pormestarikysymyksessä. Kuitenkin kävi niin, että Kokoomus päätti alkaa käymään kauppaa vihreiden kanssa asiasta. Ja saivatpa kuin saivatkin melkoisen kokoisen kaupan ja näin vihreät oli ostettu Timo Peen taakse. Kaupankäynti on siitä hauskaa hommaa, että siinä karsiutuu turhat moraaliset ja ideologiset esteet ja siirrytään teatterin maailmaan. Näytös oli valmis alkamaan.

Varoittelin toki aikaisemmin siitä, että onko järkevää, että muiden puolueiden kanssa ei neuvotella. Eikö se kuulu kuitenkin kuuluisaan käsitteeseen nimeltä demokratia? Kuulin Vihreiden ja Kokoomuksen sopimuksesta ennen äänestystä, vaiheessa jolloin mitään ei
enää ollut tehtävissä. Kysymys kuuluukin, miten neuvottelijat voivat olla tällaisesta tietämättömiä?

Esirippu avattiin. Rustatessani Tainiota paperille, tiesin jo, että olimme hävinneet. Moni naama oli pelosta ymmällään tuloksen tultua, mutta hommahan meni vain niin kuin oli sovittu.

Hauskinta esityksessä oli se, että Vihreät ihmetteli koko neuvottelujen ajan sitä, miksi demarit eivät neuvottele heidän kanssaan. Näyttääpi siltä, että olemme joutuneet Kokoomuksen apupuolueen rooliin, jonka demarit ovat valitettavasti tuntuneet omaksuneen niin monessa suuressa kaupungissamme. Kannattaisikohan meidänkin ryhtyä miettimään jatkossa rohkeammin läheisempää yhteistyötä Vihreiden ja vasemmiston kanssa, jotka kuitenkin ovat ideologiselta perustaltaan huomattavasti
lähempänä demareita kuin Kokoomus? Näinhän demarit toimivat lukemattomissa muissa Euroopan maissa.

Nyt kaivataan uutta neuvottelukulttuuria ja toimintatapojen muokkausta. T