Kuukauden Kolumni 2006 | 2005 - 2004 Kolumnit: Marraskuu 2005: Oikeiston höpöhöpöpuheet kuriin Elokuu 2005: Onko elämää 25 ikävuoden jälkeen? Kesäkuu 2005: "Matematiikkaa" Toukokuu 2005: "Veljet pitää yhtä" Maaliskuu 2005: Matteus 7:12 Helmikuu 2005: Kun Suomi putos puusta ja hukkui viinaan Joulukuu 2004: Halutaanko että meillä on kiire? Marraskuu 2005: Oikeiston höpöhöpöpuheet kuriin Elämme aikakautta, jolloin työnantajan puheet alkavat olemaan sen verran härskillä tasolla, että tarttis varmaan tehdä jotain. EK:n hallituksen puheenjohtaja järkipankkiiri Christoffer Taxell vaatii, että työntekijöiden palkkaa pitää tiputtaa, jos ei yritystuota tarpeeksi voittoa. Olen sitä mieltä, että ensin herra Taxellin palkka ansaitsee pikaista rukkausta alaspäin, niin ehkä mies oppisi sanomaan jotain järkevää. Samoilla linjoilla jatkaa mahtimies Seppo Riski, jonka puheet alkaa olemaan sen verran riskirajoilla, että miettisi mies pari kertaa ennen kuin päästelee tuommoisia sammakoita suustansa. Jaa että joustoja. Seppo haluaa palata takaisin viime vuosisadan alkuun, jossa rikkaat saivat helvetinmoista palkkaa ja suurin osa kansasta ei juuri mitään. Hyvä Seppo! Jos keksit jotain vielä hienompaa, niin tarjoon sulle munkkikahveet! Samaa höpöhöpöö jatkaa Teollisuuden työnantajat. Sieltä löydämme eturivistä miehen, jolle ei riitä mikään. Teollisuuden Voiman toimitusjohtaja Timo Rajala sanoi, että viimeistään kolmen vuoden päästä olisi päätettävä, että Suomi rakentaa kuudennen ydinvoimalan. Tuskin viides on aloitettu, niin jo pitäisi saada lisää. Ja kyllä näitä riittää. Meidän kaikkien rakas mielipideautomaatti Jorma Ollila aikoo kohta muuttaa Nokian pois maasta, jollei verot laske. Laske? Nehän ovat laskeneet jo seitsemän vuotta ja rikkaat ovat keränneet hyödyn! Näiden lörpötyksien keskellä yrityspomot ehtivät tehdä myös paljon tuhoa. Suuret irtisanomiset ovat jatkuneet ja arkipäiväistyneet Pohjolassa. Viimeisenä kirveen pöytään heitti Stora Enso ja irtisanoo 2300 henkilöä. Suomessa Paperiteollisuuden työn tuottavuus on maailman huippuluokkaa ja tässä on kiitos! Kuinka paljon voittoa yrityksen pitää oikein tuottaa, että työntekijä saa tehdä hommaansa? Pitäisiköhän herrojen mennä joskus kokeilemaan niitä oikeiden työläisten töitä ja sen jälkeen uudestaan miettiä tekosiaan. Vai pitäisikö hallituksen tehdä lakiesitys, jossa otetaan kaikki valtion antama tuki takaisin, jos ja kun voittoa tuottava yritys irtisanoo henkilökuntaansa? Ay-liikkeen kandee viimeistään nyt kiinnittää silmät selkään ja otettava niskavoitto työnantajien hapatuksista. Viimeisimpänä esimerkkinä käypi kuvaan hyvin Ruotsi. Siellä tarjouskilpailun on voittanut latvialainen firma, latvialaisella palkkatasolla. Ei se ole tervettä ay-politiikkaa se. Eu:n kilpailulainsäädäntö pistää nyt jo lakoon monia arvokkaita kolmannen sektorin järjestöjä vetoamalla epäterveeseen kilpailuun. Se myös lisää jatkuvasti painetta siirtyä liittotasolta työpaikkakohtaiseen sopimiseen monessa maassa. Pelkästään luku 30 kertoo paljon. Se on keskimääräinen järjestäytymisprosentti Eu:ssa. Se pitää saada nousuun. Ilman laajaa järjestäytymistä me antaudumme lopullisesti uusliberalismin hirmuvallalle ja se on sitten menoo se. Vaikka täällä järjestäytymisaste onkin hyvä, siltikin Metsäteollisuus onnistui viemään junttausvoiton Paperiliitolta, vahvalta liitolta. Kehitys ei tule jäämään tähän. Meillä on täällä maailman kilpailukykyisin kansantalous ja työnantajaporvarit jauhavat samaa saagaa vuodesta toiseen. Mä en ainakaan jaksa kuunnella enää yhtäkään tommosta turhanpäiväistä ehdotusta, jonka ainoa tarkoitus on polkea työläisten etuja. Työläisten, jotka ovat tämän maan suurin voimavara! On suorastaan loukkaavaa, että tyypit, jotka ilman työläisiä eivät olisi mitään, kehtaavat mollata palkansaajia. Mutta ei hätää. Olemme saaneet lukea hienoja mainoksia, joissa yksi maamme kovimmista porvareista ilmoittaa isolla olevansa Työväen Presidentti. Luultavasti ensi töikseen Saulimme päättäisi sisämarkkinakomissaari Charlie McCreevyn kanssa hylätä koko pohjoismaiden työehtosopimusjärjestelmän. Taidan lähteä oksentamaan. [sivun alkuun] Elokuu 2005: Onko elämää 25 ikävuoden jälkeen? Minua vaivaa kuolemanpelko. Olen 23-vuotias, muistaakseni, ja kysyn jatkuvasti itseltäni: onko elämää 25 ikävuoden jälkeen. Se on kysymys, joka jokaisen olisi syytä kysyä itseltään. Tuo on ratkaiseva ikä monestakin näkökulmasta. Tuon iän jälkeen usein ei ole mitään tehtävissä. Alat olemaan niin sanottu menetetty tapaus. Nämä tapaukset eivät ole sitä mieltä, että elämä on ihmeellistä. Näillä tyypeillä on samat tavat, aina, samat kaavat, aina, sama päiväjärjestys, jossa jokainen juurtunut toiminto kruunaa edellisen täydellisyyden. Suurin osa meistä päätyy tällaiseen suljettuun vankilaan, jota turvallisuudeksikin kutsuvat. Sitten ne vaeltavat elävinä haamuina päivästä toiseen, odottaen, että viimeisenä päivänä pääsevät oikeiksi haamuiksi. Tämä tapa hukata elämä on suurin kansantautimme ja yhtä kaukana turvallisuudesta kuin Pentagonin käsitys demokratiasta. Tai ehkä juurikin "oikeiden" maiden tehokas propaganda on mennyt niin pitkälle, että jopa ihmiset haluavat vapaaehtoisesti pistää itsensä kahleisiin, piiloon pahalta maailmalta ja samalla väistämättä sulkea suurimman osan aivokapasiteetistaan ja mielipiteistään. Tällä järjestelmällä varmistetaan ihmisten hallinta ja yhteiskunnan muuttumattomuus. Itse asiassa ollaan menty niin pitkälle, että tämä yhteiskunnallisen etiketin painostus on niin suuri, että jollet tee niin kuin "on turvallista ja oikein", olet muiden mielestä joko tyhmä tai kummajainen tai mielisairas tai valmis oikeaan vankilaan. Ihmiseltä on helppo riistää vapaus. Viedä se niin, ettei sitä itse huomaakaan, kuin lapselta viattomuus. Mutta aina tulee uusia lapsia ja nuoria. Niiden vain pitää muistaa ajatella. Niin pirusti. Kun tänään ehdit tulemaan rutiinikiireiltäsi kotiin, älä laita sitä telkkaria päälle (itse asiassa voisit myydä sen pois tai vaihtaa hyviin kirjoihin), vaan pohdiskele sitä mitä olet ja mitä sinusta on tulossa sekä ylipäätänsä, mikä on tärkeää. Kysy itseltäsi, "elänkö minä vielä 25 ikävuoden jälkeen". [sivun alkuun] Kesäkuu 2005: "Matematiikkaa" Ei ihan heti uskoisi, että tällaisessa valtiossa kuin Suomi, elää yli puoli miljoonaa köyhää. Leipäjonot ovat yhtä arkipäivää kuin aamuinen lehti postilaatikossa. Suomessa elää pelkkää kansaneläkettä nauttivia henkilöitä noin 115 000, työttömät muuttuvat pätkätyöttömistä pitkäaikaisiksi, ,joiden määrä on kasvanut jo 73544 epävarmuudessa elävään, opiskelijoiden korkeintaan 400 euron tuella ei juuri vuokria makseta, jotka täälläkin kohoavat helposti tuohon summaan, yh-äidit sinnittelevät vähän rontti 10 euron tuella ja yrittävät pitää jälkipolvensa hengissä. Tähän kun lisätään vielä se, että Suomessa on yli 10 000 immeistä, jolla ei ole kattoa pään päälle, niin ei voi muuta sanoa kuin, että kyllä tästä on rokki kaukana. Jos huonosti täällä, niin aina löytyy niitä, joilla menee huonommin. Maailmassa 800 miljoonaa ihmistä kärsii nälästä päivittäin. 20 000 ihmistä kuolee joka päivä veden puutteen takia ja YK:n arvion mukaan vuonna 2015 40 prosenttia maailman väkiluvusta elää janoalueella. Eikä tässä vielä kaikki, jos kaipaat äksöniä elämääsi, matkusta tästä muutama 1000 kilometriä eteläänpäiten ja elä vaistoillasi, niin saat tuliaisia kotio, sillä valtioiden väestöjen omistusoikeus rajoittuu hiv-tartuntaan. Jotkut fiksut ovat tokaisseet, että työ on parasta sosialipolitiikkaa. Fiksut miehet ja naiset ovat miettineet vuodesta -91, mitenkä jengi saadaan töihin eikä vieläkään ole tähän parhaaseen politiikkaan keksitty ratkaisua. On totta, että vuoden -95 jälkeen Suomeen on tullut 300 000 uutta työpaikkaa, mutta silti työttömyysprosentti on esimerkiksi Tampereella 20 prosenttia korkeammalla kuin maan keskiarvo ja vieläkin piisaa alle 25-vuotiaita työttömiä oikein vaivaksi asti, tässä maassa niitä on 30 900. Voisin lämpimäkseni kertoa ratkaisun ongelmaan ja se riippuu teistä, toteutuuko se. Kun jokainen suomalainen ostaisi 5 eurolla viikossa enemmän suomalaisia tuotteita, 20 000 suomalaista saisi työpaikan. Nopealla yhteenlaskulla tämä tarkoittaa, että jos suomalainen ostaisi tommoisella parilla huntilla kuussa suomalaista settiä, Suomessa ei olisi työttömyyttä (tilastokeskuksen mukaan Suomessa on 219 000 työtöntä). Mutta hei, ei tämä ole ainoa ongelma. Meillä syntyy joka vuosi, 1,7/talous, tänne vähemmän väkeä kuin kuolee. Jos ei muutosta tapahdu, (tarvittaisiin vähintään 2,1/talous-meininkiä), suomalaisille tapahtuu kuin liitukauden tyrannosauruksille. Ei se riitä, että Vanhasen Masa kehottelee, että sänkyyn siitä pariskunnat. Se on sillä lailla, että suomalainen hoitelee lastentekopuuhat, jos siitä saa rahaa ja tällä hetkellä sillä summalla ei paljon jaksa sängyssä painiskella. Aikas hyvin on kukkaron nyörit pistetty umpisolmuun. Lompakko on tiukasti kiinni, koska joka vuosi menee muutama miljardi pelkästään valtion velkamme korkoihin ja ne kuitenkin pitää maksaa tai lahden takaiset kaverit pistää painiksi. Toisaalta, mehän voidaan lopettaa synnytyshumpuuki täysin, niin ainakin jollekulle riittäisi töitä tai sitten vaan ostaa niitä suomalaisia tuotteita. Valinta on meidän. Sanovat, että ollaan aikas hyvin meisingeissä tuossa kilpailukyvyssä, ja ihan koko mualiman mittakaavassa. Mitaleilla ja silleen. Paljonkohan se olisi, jos suomalaiset olisivat töissä? Ja jos jatketaan taas koko pallon tasolle: 10 000 ihmistä omistaa melkein 50 prosenttia koko maailman pääomasta. Jos jokainen läntinen kehittynyt teollisuusmaa antaisi vaivaisen 1 prosentin brottokansantuotteestaan kehitysapuun, summalla pystyttäisiin lopettamaan kokonaan kriittinen köyhyys eli alle 1 dollarilla päivässä elävien hätä. Mutta sehän olisi kohtuutonta, koska se olisi meidän hyvinvoinnistamme pois. Mutta eihän tässä hätää ole. Yk:n vuosituhattavoitteet velvoittavat köyhien määrän puolittamisen vuoteen 2015 mennessä. Sehän jättää meitin pohjolan lakeuksille enää 250 000 köyhää. Se on enää 5 prosenttia väestöstämme. Jääköön se teidän arvioitavaksi onko se paljon vai vähän. Me osaamme laskea, olemmehan hyvinvointivaltion kansalaisia. [sivun alkuun] Toukokuu 2005: "Veljet pitää yhtä" Talvisen Harjun toisella puolella, pienessä Vuohelan talossa, asui kerran enemmän kuin kourallinen veljiä ja vanhempia. Nietosten lomassa, pulkan keskellä, oltiin kuin sillit purkissa, lämpimästi, läheisesti. Ja jos vähän olisi tönäissyt liikaa, kelkka olisi mennyt nurin ja siitä on rokki kaukana. No nurin ollaan menty monesti, eilenkin, mutta ei niin suurta murhetta, että siitä ei oltaisi selvitty. Mulla on kuules sellainen äiti, että sitä ei tapa mikään ja sellainen isä, että se ei luovuta koskaan. Jääräpäitä molemmat, mutta rakkaita, semmosia rempseitä. Ennen kuin Juuso meni, mä potkaisin sitä joskus kylkeen, enkä koskaan ehtinyt pyytämään anteeksi, kun sillä oli kiire. Niin kiire, että sitä ei pysty ymmärtämään. Se oli mun paras ystävä, on vieläkin, vähän erilailla vaan. Siitä asti oon yrittäny tehdä muista veljistä yhtä hyviä ystäviä mulle kuin pikkuveljestä. En mä vieläkään ole oppinut pyytämään tarpeeksi hyvin anteeksi, se olisi pirun tärkeä taito, jokaisella. Mun isoveli on musiikinopettajan sijainen ja mä ihailen sitä syvästi. En siksi, että se olisi hyvä tyyppi, vaan koska se on mun isoveli. Ja oikeesti on se välillä tosi hyvä tyyppi ja musta tuntuu, että nykyään se haluaa olla jopa mun ystävä, koska enää kukaan sen kaveri ei sano sille, että mitä sä hengaat pikkuveljes kanssa. Joukossa tyhmyys tiivistyy ja identiteetti lakastuu. Kerran se veti turpaan yhtä tyyppiä Suurlavalla kun se tyyppi potkas mua muuten vaan päähän. Se on ainoa kerta, kun hän on käyttänyt väkivaltaa. Yksi kertakin on liikaa, mutta isoveli on nykyään fiksumpi. Mun toinen isoveli on yksinäinen ja sillä on usein ikävä mua, vaikkei se itse myönnäkään sitä (se on perinyt paljon isäänsä). Se asuu jumalan selän takana ja se keksii itselleen tekosyitä olla katkera, jotta sen aivot ja tunteet olisivat jatkuvassa sodassa keskenään. Tommonen pitää elämän mielenkiintoisena, paikassa, jossa ei ole mielenkiintoa. Se antoi mulle viime kesänä kattiloita, kun mulla ei ollut varaa ostaa kokkausvälineitä. Se tulee kesällä katsoon isää ja äitiä, joita se ei oo nähnyt neljään vuoteen, ylpeyden takia. Ylpeys tekee lyhyestäkin välimatkasta äärettömän. Mun kolmas isoveli on meistä fiksuin. Jos se haluaisi, se olisi tälläkin hetkellä Suomen presidentti, mutta se ei halua. Se haluaisi täältä kauas pois, lämpimään, jonnekin missä muita veljiä ei olisi. Se kannustaa mua aina kaikessa, mitä mä ikinä teenkin. Se on hengenluoja. Se puhuu niin viisaita, että en ymmärrä aina sitä eikä se ymmärrä sitä, että mä haluaisin olla lähellä sitä. Niin, on mulla semmoinenkin pikkuveli, joka on elossa. Sille koitin kerran näyttää, mitä on auktoriteetti, tietämättä edes mitä kyseinen sana tarkoittaa, ja pistin sen maihin ja sylkäsin sen suuhun. Se oksensi ja mä imuroin sen oksennuksen. Se pelkäsi mua niin paljon, että sen koko keho itki. Pelko tappaa kaiken. En mä vieläkään tiedä, mitä auktoriteetti tarkoittaa, mutta pelko on kaikonnut ja Joel hymyilee mulle aina, kun se on lähelläni. Koko kehollaan. Lähtökohdat siis ovat olleet hyvät, mutta ehkä sekään ei riittänyt. Ei musta koskaan tullut kaunista tai rohkeaa. Musta tuli selviytyjä. [sivun alkuun] Maaliskuu 2005: Matteus 7:12 Pienenä tuuli oli paras ystäväni. Tiesin aina etukäteen, kun se saapuisi. Tiesin, koska tulisi talvi, koska kevät. Tiesin, mitä kieltä kuussa puhuttiin ja että, mikseivät he tykänneet, että sinne täältä tullaan moikkaamaan. Tiesin suurten puiden suuret salaisuudet. He kuiskasivat ne minulle. Tiesin kärpästen pienet mielipiteet ja sen, miksei heitä oikeasti satu, jos niiltä irrottaa molemmat siivet yhtäaikaa. Tiesin, että isot ihmiset eivät tiedä, koska jos kasvaa isoksi, tulee pieni muisti. Eilen, juodessani kantakuppilassani aamukahvia, nauroin kovempaa kuin eu-standardit sallivat. Nauroin ohi kulkeville ihmisille, joilla kaikilla oli paha olla. Kikatin kiireelle. Tirskuin tehokkuusajattelulle ja hohotin höynäytetylle kansalle ja järjettömyyden äärettömyydelle. Siinä vaiheessa, kun aamunraukea aivokalustoni onnistui keräämään yhteen nämä tapahtumat ja miettimään kaiken tämän tarkoitusperää, repesin liitoksistani, enkä ymmärtänyt mitään. Tuli syvä hiljaisuus ja käänsin päätäni. Jokainen baarin kahvihammas kyyläsi minua, eivätkä hekään ymmärtäneet. Koko aamuhetkemme johdatti meidät yhteiseen ymmärtämättömyyden tilaan ja paikkaan. Ymmärtämättömyys ei noudata aikaa, eikä tarvitse tilaa. Ainoa, mitä se tarvitsee on ymmärrystä. Silloin vielä mummulla oli venyvä hassu iho, jota rypistellä ja minulla postimerkkikokoelma, jota rapistella. Silloin, sinäkin iltana nuolin lautaseni, niin kuin olin luvannut sinulle. Minä haistan sinut, minä ahmin sinua. Sinussahan hauskinta on se, että sinä et kuole koskaan. Sinäkin iltana menin ostamaan markalla merkkareita ja annoin yhden naapurin sedälle, joka haisi niin pahalle, että ilman merkkaria hän olisi varmasti kuollut joka ilta. Yhden heitin aina sinulle. Nyt naurattaa kovin vähän. Sillä on iso parta, kolme hammasta ja nälkä. Hän sanoi nälän olevan hieno asia, se lisää kuulemma sisua. Annoin parrakkaalle hernekeittoa ja halusin jatkaa hänen kanssaan. Puoli kilometriä talsittuamme hän pysähtyi ja sanoi jäävänsä tähän. Kysyin mihin. Hän vastasi, että tämä on minun kotini ja kumartui näsijärveläisen veneen alle, jolla ei tainnut olla edes sitä kolmea. Hampaankokoista. Se, minkä joskus tiesin, ei enää vaikuta minussa. Aina oli pakko koskettaa joka paikkaan. Kaupassa makkaraan, kolmiomehupurkkeihin, vessapaperiin. Kaduilla pylväisiin, aitoihin, autoihin. Halasin puita ja vanhoja ihmisiä ja he hymyilivät, puut ja vanhukset. Kotona makasin lumessa ja koitin lentää. Koskettaa enkeliä. Jokainen kosketus antoi minulle merkitystä elämään, todisti tarpeellisuuteni. En ole vähään aikaan pystynyt tiedostamaan olemassaoloani, jollen säännöllisin väliajoin istuisi pellolla lumihangessa, miettimässä kuinka sinä pakenet ja tarvitseeko sinun. Tuulessa. Minä haistan sinut aina. Joka kerta noustessani pystyyn, lupaan itselleni, että merkkareita riittää aina myös muille. [sivun alkuun] Helmikuu 2005: Kun Suomi putos puusta ja hukkui viinaan Moni on sanonut, että kyllä se tasaantuu sitten alkurynnistyksen jälkeen tuo humalahakuisuus, mutta on se nyt kumma, jos ei vielä kolmannellakaan vuosituhannella ihmiset tajua, että kyllä se on suomalainen, joka ryyppää. Talvihan tappaisi, jos olisi selvinpäin. Niin opetettiin jo talvisodassa. Kyllä sitä mieluummin viinaan kuolee kuin kaamoksen pakkasiin. Kyllä hallituksella oli tässä selvä taka-ajatus. Päättäjät muistelivat kännistä nuoruuttaan ja kun opintotukea ei jaksa korottaa, niin vähennetään viinan hintaa. Sehän on sama asia. Väkijuomiinhan ne ylimääräiset senttoset joka tapauksessa olisivat menneet. Pääasia, että saadaan nuoret rappiolle mahdollisimman aikaisessa iässä, niin ei tule yllätyksiä sitten vanhempana deekuna, kun kokemusta jo löytyy rutkasti. Ja mitä sitä muuta enää tässä maailmassa tekeekään kuin juo viinaa, kun valtio maksaa mieluummin enemmän siitä, että nuoret ovat työttömänä kuin kävisivät kouluja tai olisivat oikein töissä. Mutta nyt kun köyhät opiskelijatkin saavat kunnolla alkaa juomaan viinaa, tarvitaan rahaa terveydenhuoltoon. Sittenhän pitää saada lisää veroja. Tässä hommassa on vain mielikuvitus rajana. Ensimmäiseksi voisi ottaa käyttöön aurinkoveron. Aina kun sattuisi tulemaan kirkas päivä, niin lasku tippuisi postilaatikkoon. Onhan aurinko välttämätön elämän kannalta ja täten poliitikkojen pettämätön toveri. Aurinkoveroa ei kerättäisi niiltä, jotka sattuvat olemaan päivät töissä. Onneksi sellaisia on vain vähemmistö Suomen kansasta. Valtiovarainministeriön onneksi nykyajan nuoria, jotka ovat juuri valmistuneet tutkintoineen päivineen kouluista, ei huolita tällaisiin tehtäviin, jotka täyttävät työnteon ehdot, vaan he makoilevat työttömyyskortistossa olematta varma itkeäkö vai nauraa. Tällöin myös he joutuvat pulittamaan auringosta. Pääasia, että tunteet näkyvät. Talvella aurinkoveroa ei luonnollisestikaan olisi, koska yritämme selvitä hengissä täällä absoluuttisen nollapisteen tuolla puolen, jossa d-vitamiinia ei saa puoleen vuoteen kuin purkista. Tänä aikana, rakas ystävämme Tampereen Sähkölaitos, kyllä pitää huolen muutaman kymmenen prosentin hintojen tarkistuksillaan, että turhaa painolastia ei kukkarosta löydy. Ilmoitusluontoisena asiana voinen helpottaa kansalaisia auvoisalla tiedolla, että uusimpien tutkimuksien mukaan maailman keskilämpötila nousee kuutisen astetta seuraavan 50 vuoden sisällä eli koittakaahan tarjeta siihen asti. Siinä sohvalla makoillessa ehtii hyvin viinanoton lomassa ryhtyä yrittäjäksi. Nyt on kova hype pistää ison keskarin hinnaksi tuommoinen kukkarolle sopiva kymmenen senttiä. Mutta kunnon pelimiesbaarimikko houkuttelisi väen sisään maksamalla siitä, että asiakkaat joisivat enemmän. Esimerkiksi tuommoinen muutama euro per stobe olisi ihan hyvä, niin voisi löytyä rahaa muuhunkin kuin makarooniin. Yrittäjäthän ne tämän maan pystyssä pitävät kun valtio ei osaa. Maassa, jossa kukaan ei edes halua tai ei ainakaan kykene olemaan pääministeri, kansalaisten on ryhdyttävä tositoimiin. Julistankin päättäjien työn helpottamiseksi järjestettäväksi verotuskilpailun, jossa tarkoituksena on keksiä eri keinoja verottaa meitä. Ehdotuksesi voit lähettää osoitteeseen joonas.lepisto@uta.fi. Ja emmehän halua, että kansanedustajamme eivät voisi korottaa palkkojaan kuukauden välein, joten huomaa tuottojen maksimointi. Parhaat ideat saat varmasti kossu otsassa. Ps. lohdutuspalkinnoksi viinaa. [sivun alkuun] Joulukuu 2004: Halutaanko että meillä on kiire? Päivän sana on tehokkuus. Sen synnyttäminen, sen jatkuvuuden säilyttäminen, sen äärimmäisille arvoille maksimoiminen. Tällainen ajattelutapa on tullut tutuksi kehitysyhteiskunnan mukana. Seuratkaapas vaikka Tampereen kaupungin ja lähiseudun virkamiehiä. Kaikille on annettu ohjeeksi, että nyt säästetään ja että nyt kilpailutetaan ja nyt tehostetaan ja nyt ulkoistetaan ja nyt keskitetään - toimintoja, palveluja, virkoja. Strategiaa strategian perään. Vaikka jokaiselta vaaditaan kokoajan enemmän, on asioita, jotka eivät pysty sopeutumaan nykyvauhtiin ihmisen loistavasta muuntautumiskyvystä huolimatta. Informaation lokeroinnin kapasiteetti on rajallinen ja ongelmaksi onkin muotoutunut tietotulva. Aivojen vastaanottavuusprosentti on kääntäen verrannollinen tiedon määrään. Kun keho huomaa, että siitä ollaan tekemässä konetta, se pistää pellit kiinni. Liikarasitus- ja masennustilastojen räjähdysmäinen kasvu kertoo asian vakavuudesta. Tavoitteet laaditaan liian korkealle ja paineet ajavat ruumiin äärirajoille. Tämä aiheuttaa kiirettä, joka on päivän vitsaus. EU:ssa tehdyn tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat Euroopan kiireisintä kansaa. Kiire tuntuu oudolta maailmassa, jossa ihmisellä on eniten vapaa-aikaa kuin koskaan ennen ja ihminen elää vanhemmaksi kuin koskaan aikaisemmin. Kiireestä onkin tullut varsinainen tekosyy. Se on helppo ottaa esille missä ja milloin vain, jotta pääsisi livahtamaan helposti turvallisimmille vesille. Se näkyy myös arvoissa: sellaista ihmistä on ruvettu yhä enemmän arvostamaan, kenellä on eniten kiire kokoajan. Voi yhteiskunta enää sairaammaksi mennä? Ihminen on niin merkillinen eläin, että se tuntee hyödyttömyys ja saamattomuusoireita, jos hetkeksikään levähtää. Kun raskas työ antaa väliksi palkaksi kunnon loman, se suunnitellaan niin täyteen menoja, että töihin palataan kahta kauheammassa väsymyksessä. Kehoa pitää kuunnella, muuten se ei voi hyvin. Niin kauan kun muistaa, että elämä ei ole vakavaa, on helppo nauraa itselleen. Sen kautta on helppo nauraa muille ja näin ymmärtää, että maailman on hyvä paikka. Totuutta yritetään muokata nykymaailman negaatioiden kautta. Tämän vuoksi media suoltaa pelkkää sotaa ja kuolemaa. Senpä takia pahat asiat huomataan helposti, jonka kautta kansan tajuntaan on muovautunut käsitys pahan itsestäänselvyydestä. On vaikeaa enää sanoa, mikä on ihminen, jos se näyttää katukuvassa olevansa viimeisellä matkallaan. Maailmassa ihmisyys on vähentynyt, sillä onnea on vaikea houkutella pois piilostaan roolileikkien kustannuksella. Kiitos kapitalismin. Siispä olkaa aitoja. Vaihtakaa vitamiinipillerit halauksiin niin tiedätte lopulta, kuinka paljon tarvitsemme toisiamme. Kasvakaa ihmisiksi, räjähtäkää ihmisiksi, liidelkää ihmisiksi. Talvesta huolimatta on aika puhjeta kukkaan! [sivun alkuun]